Antti Heikkinen: Latu. 172 s. WSOY 2021.
”Opittuani kaatumaan aloin opetella pystyssä pysymistä. Varjelin jalkojani menemästä nurinnakkaavaan solmuun. Hiihdin samaa lenkkiä eri tyyleillä. Taivuttelin rankaani eri kulmiin ja kokeilin, missä asennossa pääsen parhaaseen tulokseen.”
Mestarihiihtäjä Pauli Pitkänen (1911–1941) Nilsiästä on Antti Heikkisen Latu-romaanin kertoja. Pitkänen oli kolmikertainen maailmanmestari voittaen Lahdessa 1938 kaksi kultaa ja yhden Zakopanessa 1939. Talvisodan loppuvaiheessa, 4. maaliskuuta 1940 hän haavoittui reiteen Laatokan Petäjäsaaressa kranaatinsirpaleesta. Loistelias hiihtoura uhkasi katketa siihen. Mutta lääkäri lupasi pyhästi jalan toipuvan.
Pitkänen halusi palvella maataan jatkosodassa invalidina kotirintamalla. Niinpä hän oli elokuussa 1941 inventoimassa kaatuneiden varusteita kotipitäjänsä koululla, kun varusteista löytynyt käsikranaatti vammautti hänet vaikeasti. Hän kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin Tarinaharjun sairaalassa syyskuun lopussa vuonna 1941.
Heikkisen romaani perustuu Pitkäsen risaiseen mutta menestyksekkääseen elämäntarinaan hiihtäjänä. Pitkänen tilittää tuntojaan Tarinan sairaalassa kranaattivammautumisen jälkeen.
Romaanin kerronta on runollisen kaunista, vaikka Pitkäsen elämä on ollut alusta alkaen kamppailua ja itsensä voittamista. Kertojan tarinassa on lempeää nöyryyttä toisia ihmisiä kohtaan, mutta ladulla ei tunnettu armoa: ”Ahne olin minäkin. Ahne voittamaan. Kertaakaan en lähtenyt kisaan sillä hatulla, että antaahan toistenkin pärjätä. Mutta en tehnyt sitä toisten kustannuksella. En liioin vöyristymisen takia.”
On siis hiihdettävä, kun on voittamisen halu. Ja kun se on, hiihtää mielellään pellon ympäri ja Kunnalliskodin kautta, vaikka kaatuukin ensimmäisillä kerroilla. Mestarihiihtäjä muistelee ja kaipaa Jalkas-Kallea, joka meni miinaan. Tellervo-hoitajaa hän luulee äidiksi, mutta tajuaa, että eihän se olekaan. Isän kuolema otti lujille. Äidin vielä tiukemmalle. Äitiä hän huutaa tuskissansa. Äidinrakkaus kantaa ja on kauneinta. Unissakin. Tosi ja epätosi on arki hiihtäjälle. Mutta muistot kannattelevat. Kronologisesti ne tulevat lapsuudesta mestaruusvuosiin.
Varpumäessä Paulin kotona vieraileva metsäherra Joonas Ryhänen on mestarihiihtäjä, joka auliisti jakaa opetuksiaan. Mutta Paulipa kehittelee oman etunojatyylin ja jälkeä syntyy. On Pauli pohtinut myös syvällisiä asioita, kuten kateutta: ”Kateuden tunteminen on keljua ja alhaista.” Vammautuneena ilahduttaa sentään varpaan liikkuminen. Kuolema kuitenkin kolkuttelee synkästi, eikä hiihtäjä halua vielä kuolla. Latu on hiihdetty loppuun. Lämmintä lumi on.
Heikkinen kirjoittaa vahvaa maalaisproosaa, joka lajissaan omaäänisesti vertautuu Karjalan karhun Heikki Turusen tuotantoon mutta lyyrisvivahteisuudessaan myös ylä-savolaiseen Eino Säisään. Ei tämän lajin proosaa vielä kuopattu ole.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
