Oulun kaupunginteatteri: Laulu koti-ikävästä. Käsikirjoitus ja ohjaus Mika Ronkainen, lavastus Kalle Nurminen, musiikin johto Olli Tuomainen, päärooleissa Aki Pelkonen ja Hannu Pelkonen.
”Jätä se siihen, kevväällä se on paljon keviämpi.” Tämä lause on yksi Laulu koti-ikävästä -näytelmän koskettavimmista. Yleisön huomio on vangittu kuvittelemaan näkyä, jossa keski-iän harmaaseen vaiheeseen siirtynyt mies työntää eteenpäin yhä suuremmaksi käyvää lumipalloa. Koko elämänsä ajan raskasta ruumiillista työtä tehnyt mies ei helpolla luovuta edes kuvitelmissaan, mutta tämä tehtävä on toivoton. Vapautuksen tuo ääni, joka kehottaa lopettamaan tuon turhan ja tarpeettoman homman. Ja siihen jää entinen alkoholin pilaama elämä ja alkaa uusi vaihe, joka huipentuu yhteiseen automatkaan lapsuutensa Ruotsia etsivän, itsekin jo keski-ikää lähestyvän, pojan kanssa.
Poika on Suomi-rockista tunnettu Kai Latvalehto (Aki Pelkonen) ja isä hänen isänsä Tauno Latvalehto (Hannu Pelkonen). Esityksessä matkataan Oulusta Göteborgiin, jossa perhe asui noin kymmenen vuoden ajan Kain lapsuudessa 1970-luvulla. Kahden ihmisen kokemusten kautta pohditaan suomalaisten massamuuttoa Ruotsiin ja pyritään ymmärtämään sukupolvien välistä kuilua.
Mika Ronkaisen samannimisen dokumenttielokuvan pohjalta sovittama näytelmä on ennen kaikkea kuvaus siitä, miten elämänmuutos tulee eteen ehkä yllättäen mutta silti vaativana. Se kuvaa myös sitä, mitä muutos saa aikaan – niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
Muutoksen tullessa voi joutua valitsemaan elämän ja kuoleman välillä, kuten Tauno tekee suhteessa alkoholiin. Kai puolestaan päättää ottaa selvää Ruotsi-lapsuudestaan, kun arvelee sen liittyvän raskaaseen sivullisuuden kokemukseensa.
Laulu koti-ikävästä on myös klassinen kehityskertomus, jossa molemmat päähenkilöt kehittyvät ja kasvavat. Erityisesti muutoksen näkee Taunossa, joka kypsyy jonkinlaisen Ryysyrannan Joosepin, Uuno Turhapuron ja Matti Nykäsen yhdistelmästä kohti leppoisan ja kypsän isovanhemman roolia.
Näytelmää katsoessa ei elokuvan nähneenä pysty välttämään hienoista vertailua. Teoksissa on paljon samaa, kuten loistava musiikki sekä isän ja pojan hiukan töksähtelevä ja humoristinen, usein sarkastinenkin, keskustelutyyli.
Näytelmässä pomppaa esille tämänhetkinen maahanmuuttokeskustelu. Osittain se toimii, kuten Tauno-isän sääliessä nykyisiä maahanmuuttajia, mutta joiltakin osin se on turhan alleviivattua. Esimerkiksi musliminaiset ja tummaihoiseksi maahanmuuttajaksi muuntautuva, rasistisen huutelun kohteeksi joutuva Kai ovat dramaattisesti komeita kohtauksia, mutta tuntuvat tarpeettoman mahtipontisilta suhteessa kokonaisuuteen. Vähempikin olisi riittänyt.
Laulu koti-ikävästä on koskettava ja hyvin toteutettu näytelmä, jonka äärellä ajautuu pohtimaan vanhemman ylivertaista valtaa, lapsuuden kohtalokkuutta, toiseutta ja elämän ja ihmisen rajallisuutta. Perussävyinä ovat melankolian ja ymmällään olemisen lisäksi toivo ja elämänkipinä, joka yllättää kuin pilven takaa auton tuulilasiin hyökkäävän auringon valo.
Laulu koti-ikävästä Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koko kevään.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa linkin
https://youtu.be/15rXahoaBYo kautta suorana kello 13–16 sekä myöhemmin tallenteena.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Ihanan elämän jälkeen seuraava Fellinin “suuri” elokuva on vuoden 1963 8½ (Otto e mezzo). Henkilökohtaisuuden rajat ylittyvät ja teos laajenee yleiseksi ja ihmeellisen koskettavaksi.
Vuoden 1960 elokuvassa La dolce vita eli Ihana elämä hajoavat niin kommunikaatio kuin kulttuurikin; koti, luonto sekä totuus ovat tästä maailmasta poissa. Mutta tulevaisuuden mahdollisuus jää.
Kansikuvana on kajaanilaisen valokuvaaja Pekka Agarthin otos vuoden 2019 Oulujärven rock-risteilyltä. Risteilyllä esiintynyt Black Peider eli Petteri Tikkanen poseeraa höyrylaiva […]
Katselen vielä silloin tällöin televisiota. Kyllä, sitä laitetta, joka on kotona olohuoneessa jossain kirjahyllyn kulmassa tai jonkinlaisen lipaston päällä. Tarkoitan, […]
Sauna on hyvä ihmiselle. Tämä suomalaisten varsin hyvin tuntema seikka on todennettu useissa tutkimuksissa. Lämpö voi toimia myös henkisenä terapiana.
Ulkoministeriön rahoittamaan medialukutaitohankkeeseen kuuluva teos käsittelee ensisijaisesti journalismia ja sen määrittelyjä, Aki Petteri Lehtinen kirjoittaa.
JP Koskinen on ilmastonmuutosromaanissaan tiukasti ajan hermolla, Risto Kormilainen toteaa kritiikissään.
“Kuin istuisi murmanskilaisessa kapakassa kuuntelemassa uuden tuttavuuden kertomia sadunhohtoisia tarinoita, joissa on mukana ripaus syventävää analyysia”, Ville Hytönen kirjoittaa Arvo Tuomisen Putin-teoksesta.
Hamy Ramezanin ensimmäinen pitkä elokuva Ensilumi saapuu teattereihin perjantaina 16.10. Maahanmuuttotarinassa on ainesta suomalaiseksi klassikoksi.
Vuonna 1957 ensi-iltansa saaneeseen Cabirian öihin Fellini teki taustatutkimusta Rooman lähiöissä ja ilotyttöalueilla alakulttuurien asiantuntija Pier Paolo Pasolinin kanssa.
