Oulun kaupunginteatteri: Laulu koti-ikävästä. Käsikirjoitus ja ohjaus Mika Ronkainen, lavastus Kalle Nurminen, musiikin johto Olli Tuomainen, päärooleissa Aki Pelkonen ja Hannu Pelkonen.
”Jätä se siihen, kevväällä se on paljon keviämpi.” Tämä lause on yksi Laulu koti-ikävästä -näytelmän koskettavimmista. Yleisön huomio on vangittu kuvittelemaan näkyä, jossa keski-iän harmaaseen vaiheeseen siirtynyt mies työntää eteenpäin yhä suuremmaksi käyvää lumipalloa. Koko elämänsä ajan raskasta ruumiillista työtä tehnyt mies ei helpolla luovuta edes kuvitelmissaan, mutta tämä tehtävä on toivoton. Vapautuksen tuo ääni, joka kehottaa lopettamaan tuon turhan ja tarpeettoman homman. Ja siihen jää entinen alkoholin pilaama elämä ja alkaa uusi vaihe, joka huipentuu yhteiseen automatkaan lapsuutensa Ruotsia etsivän, itsekin jo keski-ikää lähestyvän, pojan kanssa.
Poika on Suomi-rockista tunnettu Kai Latvalehto (Aki Pelkonen) ja isä hänen isänsä Tauno Latvalehto (Hannu Pelkonen). Esityksessä matkataan Oulusta Göteborgiin, jossa perhe asui noin kymmenen vuoden ajan Kain lapsuudessa 1970-luvulla. Kahden ihmisen kokemusten kautta pohditaan suomalaisten massamuuttoa Ruotsiin ja pyritään ymmärtämään sukupolvien välistä kuilua.
Mika Ronkaisen samannimisen dokumenttielokuvan pohjalta sovittama näytelmä on ennen kaikkea kuvaus siitä, miten elämänmuutos tulee eteen ehkä yllättäen mutta silti vaativana. Se kuvaa myös sitä, mitä muutos saa aikaan – niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
Muutoksen tullessa voi joutua valitsemaan elämän ja kuoleman välillä, kuten Tauno tekee suhteessa alkoholiin. Kai puolestaan päättää ottaa selvää Ruotsi-lapsuudestaan, kun arvelee sen liittyvän raskaaseen sivullisuuden kokemukseensa.
Laulu koti-ikävästä on myös klassinen kehityskertomus, jossa molemmat päähenkilöt kehittyvät ja kasvavat. Erityisesti muutoksen näkee Taunossa, joka kypsyy jonkinlaisen Ryysyrannan Joosepin, Uuno Turhapuron ja Matti Nykäsen yhdistelmästä kohti leppoisan ja kypsän isovanhemman roolia.
Näytelmää katsoessa ei elokuvan nähneenä pysty välttämään hienoista vertailua. Teoksissa on paljon samaa, kuten loistava musiikki sekä isän ja pojan hiukan töksähtelevä ja humoristinen, usein sarkastinenkin, keskustelutyyli.
Näytelmässä pomppaa esille tämänhetkinen maahanmuuttokeskustelu. Osittain se toimii, kuten Tauno-isän sääliessä nykyisiä maahanmuuttajia, mutta joiltakin osin se on turhan alleviivattua. Esimerkiksi musliminaiset ja tummaihoiseksi maahanmuuttajaksi muuntautuva, rasistisen huutelun kohteeksi joutuva Kai ovat dramaattisesti komeita kohtauksia, mutta tuntuvat tarpeettoman mahtipontisilta suhteessa kokonaisuuteen. Vähempikin olisi riittänyt.
Laulu koti-ikävästä on koskettava ja hyvin toteutettu näytelmä, jonka äärellä ajautuu pohtimaan vanhemman ylivertaista valtaa, lapsuuden kohtalokkuutta, toiseutta ja elämän ja ihmisen rajallisuutta. Perussävyinä ovat melankolian ja ymmällään olemisen lisäksi toivo ja elämänkipinä, joka yllättää kuin pilven takaa auton tuulilasiin hyökkäävän auringon valo.
Laulu koti-ikävästä Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koko kevään.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
