Homeless Bob / Bufo: Viimeiset. 117 min. K-16.
Ohjaus Veiko Õunpuu, käsikirjoitus Eero Tammi, Heikki Huttu-Hiltunen ja Veiko Õunpuu. Pääosissa Pääry Oja, Laura Birn, Tommi Korpela, Elmer Bäck.
Ensi-ilta 13.11.2020.
Saarenmaalaislähtöisen Veiko Õunpuun ohjaus Viimeiset on viipyilevästi, paikoin jopa hapuilevasti etenevä ihmissuhdedraama. Nimettömään lappilaiseen kaivoskylään sijoittuva elokuva on ajattomuudessaan silkkaa pysähtyneisyyttä: ainoastaan kaljatölkit paljastavat, että eletään mahdollisesti 2020-lukua. Aiheiltaan elokuva on luettavissa joko perinteiseen kolmiodraamaan, isän ja pojan suhdetta ruotivaan kärsimysnäytelmään tai globalisaatiota vastaan käytävään kylmähköön taisteluun.
Pääosin virolaisesta tuotannosta koostuva, suomalaista yhteistyötä hyödyntänyt elokuva on melankolia, draama ja rikostarina. Kuvaukseltaan kaunis ja dialogiltaan kännijankuttava elokuva sisältää hienoja stillkuvia maisemineen ja koleaa harmautta, mutta on paikoin jopa pitkäveteinen ja sisäiskertomuksiltaan ohuehko kaksituntinen.
Elokuva jakaantuu kolmeen pääkappaleeseen, missä käsitellään neljän ihmisen yhteiseloa ja heidän keskinäisiä konfliktejaan. Kaivosteollisuuden liepeille piirtyvät ihmishahmot esiintyvät seisahtuneessa, sumuisessa syysmaisemassa. He eivät hymyile, he eivät puhu paljoa. Geneeriseen lappilaismaisemaan ei ole onneksemme ympätty ruskaa, talvea tahi joulupukkia. Elokuvan maisema on vain loputonta syksyn sumua, koleutta ja tuulta – sekä loputonta pysähtyneisyyttä.
Elokuvassa ei nähdä kertaakaan kännykkää, tietokonetta tai 2000-lukulaista autoa. Ihmiset ovat yksioikoisia, puhuvat lähes poikkeuksetta yleiskieltä ja ovat alati päihteiden alaisina. Jos elokuvassa esiintyisi saamelaisia, elokuvan ihmishahmoista nousisi kohu rienaavine ja pilkallisine karikatyyreineen lappilaisuudesta. Ehkä virolaisohjaajan kuvastossa suomalaiset vaativat kossuaan ja käyttäytyvät muutoinkin välinpitämättömästi kanssaihmisten parissa, ehkä he ovat muutoin juoppoja. Ehkäpä elokuvan ihmiskuvaus on vain köykäistä ja epäonnistunutta.
Känninen dialogi jankkaavuudessaan on ilahduttavan aitoa sössöttämistä, niukasti karnevalisoitua, mutta ihmiskuvasto on valitettavan kapea-alainen ja paikoin vulgaari – alleviivatun groteskia ja halventavaa.
IMDB kuvailee Õunpuun tavaramerkiksi ohjaajana hidastempoisuutta, taiteellisuutta ja eksentrisiä henkilöhahmoja. Kaksituntinen elokuva viipyilee, paikoin laahaa ja viimeisen puolen tunnin ajan matelee. Tehokas ja kirkastuttava loppuratkaisu kantaa elokuvan lopulta kelvoksi, vaikka juonellisesti elokuva olisi ollut kerrottavissa vaikkapa reilun puolen tunnin lyhytelokuvana.
Käsikirjoitusta ohuudessaan voisi väittää origamiksi, joka oikeastaan on vain kaksi kertaa puoliksi taiteltu aanelonen kirjoituspöydällä. Mutta jokin kummallinen elokuvan kerronnan hitaudessa silti vangitsee ja tenhoaa. Liekö kyseessä sitten leimallinen auteur lynchmäisine äänimaisemineen, liekö vangitsevuus hitaissa ja kauniissa maisemakuvissa.
Elokuva ei selittele hahmojaan eikä motiivejaan. Katsojalle annetaan toisinaan tilaa syventyä pohdiskelulle ja ennakoinnille. Paikoin elokuvaa vaivaa pinnallinen ote hahmoihinsa sekä juonellinen ennalta-arvattavuus. Elokuvan seesteisyys ja rakenteet vaativat toiselle tunnilleen jo pitkäpiimäisyyttä: narratiivisesti syksyinen alapaine vinkkoineen tuntuu jo osin kylmäävän kirpeänä humaanisen lämmön kaipuuna. Lumo kuitenkin syntyy, kun ensitunti on kulutettu loppuun ja toinen lepattaa hitaasti kohti loppuaan.
Elokuvan loppukohtauksen jälkeen syyllistytään lopputeksteissä jälleen siihen perkeleen perisyntiin, että lopputekstit vilahtavat antamatta kiitosta tekijöilleen tai musiikkivalinnoilleen.
Tommi Korpela esittää Tommi Korpelaa pahiksena, Laura Birn esittää pubiruusua Laura Birnin lapsenkasvoisuutena. Pääosassa suomea murtaen puhuva Pääry Oja tarjoaa sentään ripauksen eksotiikkaa sekä ilmeettömyyttä.
En viitsisi näin loppuun mainita mitään kaurismäkeläisestä atmosfääristä. Olkoonkin elokuva kunnianosoitus jälkipolville virolais-suomalaisesta yhteistyöstä, ehkä Aki Kaurismäen hengenheimolaisille pilkahdus jostain tulevasta ja eritoten hatunnosto Sulevi Peltolan hiljaiselle, intiaanipäällikkömäiselle sivuroolille. Pohjoissuomalaisittain nähden Tapani Launosen scouttaamat Norjan-maisemat antavat elokuvalle hartautta kirkkaudellaan.
Moinen maalailu ja hidastelu marraskuisessa ilmanalassa ei jätä kuitenkaan pähkäiltävää. Ehkä on vain todettava, että parempi itse päätellä kuin antautua kriitikon läksytettäväksi. Kyseessä on kuitenkin taide-elokuva, joka puhukoon puolestaan enemmän kuin tämä kritiikin virkkeistö. Osa vääjämättä ihastuu kokonaisuuteen, osa harkitsemattomasti poistunee omiin ajatuksiinsa ennen vilahtavia lopputekstejä. Õunpuun elokuvaohjaus on kaikkea tätä ja paljolti muutakin.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
