Sakari Huovinen: Isän kädestä. Lauri Huovisen ensimmäinen elämä. Teos 2020.
”Isäni kuolema ei minua suuresti satuttanut. Isä oli jäänyt minulle etäiseksi. Hän ei koskaan soittanut, eivätkä minun asiani häntä kiinnostaneet.” Näin kirjoittaa oikeustieteen tohtori, valtiotieteen maisteri ja yrittäjä Sakari Huovinen isästään, vuonna 1994 kuolleesta tuomiorovasti Lauri Huovisesta teoksessaan Isän kädestä. Isä Lauri oli jäänyt salaisuudeksi vuosikymmeniksi, joten Huovinen päätti selvittää asioita itselleen. Tuloksena syntyi persoonallinen teos, joka perustuu kirjeisiin, muistiinpanoihin, päiväkirjoihin, saarnoihin, lehtileikkeisiin, läheisten muisteluihin sekä biografiatietoihin.
Lauri Huovinen syntyi syyskuussa 1915 vaasalaiseen keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen äitinsä Saimi (os. Kinnunen) oli kotoisin Suomussalmen Vihtalasta. Sen pihapiirissä hänet oli vihitty Kalle Huovisen kanssa avioliittoon. Häissä oli myös kirjailija Ilmari Kianto.
Yksi käänteentekevä asia Laurin elämässä oli sairastuminen 16-vuotiaana keuhkotuberkuloosiin, jonka seurauksena hän joutui Nummelan parantolaan liki puoleksi vuodeksi. Parantola-aika oli raskasta ja ahdistavaa aikaa nuorukaiselle. Isä valoi kirjeissään rohkaisua pojalleen, mutta silti Lauri tunsi elämänsä yhdentekeväksi.
Kotiin palattuaan Lauri koki irrallisuutta kaikesta, niin kavereista kuin vanhemmistaankin. Suhde tyttöihin askarrutti myös kovasti. Ylioppilaskesänä 1935 Lauri oli isänsä vesirakennustyömailla, ja syksyllä hän kirjoittautui Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.
Helsingissä Lauri löysi hengellisen kodin evankelisesta liikkeestä. Kiusaukset piinasivat alati häntä. Myöhäissyksyllä Lauri tapasi lääketieteen opiskelija Aili Virran, ja rakkauden tuli alkoi hiljakseen kyteä.
Talvisotaan Lauria ei keuhkotautisena kelpuutettu.
Seurustelusta Ailin kanssa tulee pitkä ja perusteellinen. Aili ei epäile omaa rakkauttaan mutta pohdiskelee, tarvitseeko Lauri hänen rakkauttaan. Jatkosodan alkaminen tekee elämästä jälleen epävarmaa, mutta syksyllä 1941 Aili ja Lauri rohkenevat kihlautua.
Pitkin teosta Sakari Huovinen kommentoi ja tulkitsee muistiinpanoja sekä saarnoja. Näissä tulkinnoissa tulee selkeästi esiin isän ajattelun ydin. Tämä väliin suorastaan ruoskii itseään. Itsetunto on lähes nollassa, vaikka monet asiat elämässä ovat kohdillaan. Kirjoittaessaan tekijä on kulkenut matkan myös syvyyssuunnassa oman elämänsä syövereihin.
Aili valitsee hammaslääketieteen opintosuunnan, sillä se on lyhyempi. Lauri vihitään papiksi kesäkuussa 1943 Mikkelissä. Pian sen jälkeen pitkä seurustelu saa sinettinsä, kun heidät vihitään avioliittoon saman vuoden heinäkuussa.
Jatkosodan aikaan Lauri on sotilaspappina ja Aili työskentelee sotasairaalassa. Kirjeet ja paketit kulkevat rakastavaisten välillä tiuhaan. Sodasta tullaan siviiliin ja elämä asettuu uomiinsa. Esikoispoika Eero syntyy lokakuussa 1944. Eerosta tuli Helsingin piispa vuonna 1991. Lauri valitaan evankelisten matkapapiksi, ja virka työllistää häntä valtavasti. Vuonna 1946 syntyy toinen poika Matti. Elämä on monin tavoin puuhakasta mutta palkitsevaa.
Lauri lähtee Roomaan tekemään väitöskirjaa Machiavellin ihmiskuvasta yhdeksäksi kuukaudeksi. Kirjeet kulkevat jälleen ahkerasti Ailin ja Laurin välillä. Roomassa Lauri vaipuu jälleen synkkiin, jopa itsetuhoisiin ajatuksiin ja piristyy vasta, kun Aili tulee muutamaksi viikoksi lomalle hänen luokseen.
Kotiin palattua työ matkasaarnaajana jatkuu kiihkeään tahtiin, ja Aili työskentelee hammaslääkärinä. Vuonna 1951 perheeseen syntyy kolmas poika Sakari. Mustat pilvet kasautuvat keväällä 1954 elämän ylle, kun Aili joutuu Auroran sairaalaan eikä enää parane vaan kuolee elokuussa 34-vuotiaana.
Sakari Huovinen on taitava kirjoittaja. Hän on onnistunut tuomaan isänsä sisäisen maailman sekä ajattelun rehellisellä ja alastomalla tavalla esiin. Hän ei kaihda kertoa isänsä synkästä ajatusmaailmasta, demoneista ja kiusauksista. Hän kirjoittaa analyyttisesti niin teologiasta kuin erilaisista fllosofisista suuntauksista, joita Lauri paljon pohdiskelee.
Huovinen suodattaa persoonallisella ja elävällä tavalla isänsä muistiinpanoja ja puheita. Teoksen intiimimmäksi osioksi nousee epilogi, jossa Huovinen hyvin henkilökohtaisesti avautuu suhteestaan isäänsä. Eikä se suhde ole totisesti ollut helppo. Isän varjo on ollut pitkä, mutta isä on antanut myös testamentin, joka tiivistyy Sakarin ylioppilaskeväänä 1971 isältä saatuun kirjeeseen: ”Minun testamenttini on se, minkä olet vuosien mittaan minulta kuullut tai minussa nähnyt.”
Sellaisen testamentin hyvässä ja pahassa itse kukin haluaisi saada. Toivottavasti myös antaa.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
