Kuvanveistäjä Martti Aiha menehtyi reilu vuosi sitten 5.5.2023. Aihan teos Futura – Tuntematon poistettiin Oulun taidemuseon julkisen taiteen kokoelmista lokakuussa 2023 oltuaan esillä vuodesta 1987. Kolmekymmentäseitsemän vuotta Futura-teosta rakastettiin, laiminlyötiin, väheksyttiin, vihattiin ja ihailtiin. Futuran päälle kiipeiltiin, virtsattiin ja sitä tönittiin lumiauralla, kunnes eräänä syksyisenä aamuna teos haettiin homeisen bussiaseman kupeesta lumenläjityspaikalta kuten Josef K. Franz Kafkan Oikeusjuttu-romaanissa – ja vietiin teloitettavaksi.
On tärkeää tiedostaa, että taiteella kuten kaikella olevaisella on elinkaari. Yleisesti nykyään julkisten taideteosten hankintojen yhteydessä määritellään teoksille elinkaaren pituus. Taiteilija myös luovuttaa huoltokirjan, jossa ohjeistetaan teoksen vaatima ylläpito sekä selvitetään teoksen materiaalit ja rakenne. Hankalampaa on vanhempien hankintojen kuten Futuran elinkaaren määrittely, koska sitä ei ole sovittu hankinnan yhteydessä.
Futura oli lopulta niin huonossa kunnossa, että se oli vaaraksi ympäristölleen, eikä entisöiminen ei olisi ollut resursseihin nähden mahdollista.
En kritisoi teoksen poistamista, koska se selvästi oli saavuttanut elinkaarensa pään, vaan sitä, miten poistaminen tehtiin. Futura olisi ansainnut juhlalliset jäähyväiset: hautajaiset, soittokunnan, julkisen keskustelun ja miksei vaikka mahdollisuuden yleisölle murtaa palasen Futuraa muistoksi taiteesta ja ajasta, joka on mennyt.
Futura nyt ikään kuin vain katosi. Oululaiset heräsivät Futurattomaan todellisuuteen.
Kävin Futuran viimeisellä elinpaikalla Oulun linja-autoaseman nurkalla 20.10.2023 dokumentoimassa sen jättämän tyhjän tilan. Keräsin samalla varovasti ja tarkasti Futuran viimeiset olemassa olevat muruset, joita oli kaikkiaan 48 kappaletta.
Haluan antaa nämä muruset Futuran ystäville. Pidän kesän aikana pientä pussia mukanani aina kun voin. Voitte tulla nykäisemään hihasta ja kyselemään murusten perään. Saatte yhden, jos niitä on vielä jäljellä. Muistellaan samalla Oulun ristiriitaisinta julkista taideteosta, josta ei välitetty ja jota rakastettiin.
Jos Martti Aiha kiinnostaa, niin kannattaa käydä Pudasjärvellä Hyvän olon keskuksessa, missä on tietääkseni hänen viimeinen suuri julkinen taideteoksensa Keinu vuodelta 2021.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]
Met lähemä pikkuselle reisulle taas. Meän matka kulkee ajassa, paikasta paikhaan, ihmisistä ihmissiin. Ja mulla oon ollu kauvon aikaa hunteeringissa, […]
