
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Heidi Kesti ja Tiina Wallin: Viimeiset keisarilliset
Valvegalleria, Oulu, 3.–27.2.2022
Galleria Rajatila, Tampere, 2.–19.4.2022
Kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteisnäyttely Viimeiset keisarilliset pureutuu lasten lelukulttuuriin kuvataiteita, taidekäsitöitä ja valokuvausta yhdistellen. Näyttelyssä tutkitaan kulutuskriittisesti muun muassa tavaran paljoutta, nykyajan lapsuutta ja lempileluja, sekä ajatusta siitä, onko vähemmän enemmän – tai ainakin ihan tarpeeksi?
Näyttely koostuu yhdeksästä päähineestä, yhdeksästä kaulakorusta, viidestätoista valokuvasta sekä yhdestä veistoksesta. Materiaalina teoksissa on käytetty lapsilta saatuja vanhoja leluja, kodin muoviesineitä ja muuta tilpehööriä.
Ensimmäiset tuntemukseni Valvegalleriaan astuessa ovat ihastus ja lapsenmielinen innokkuus päästä tutkailemaan lähemmin kirkkaita, pienistä leluista ja muusta krääsästä koottuja taideteoksia. Esillepano korostaa muovisten, täyteen ahdettujen teosten ainutlaatuisuutta ja ”ylhäisyyttä”: jokainen päähine on asetettu omalle hyllylleen spottivalon loisteeseen.
Puoleensa vetää erityisesti sisääntuloa lähimpänä oleva kirkkaanvihreä päähine, nimeltään ”Angry Birds – Macchiavelli”, jonka huippupaikalla tähyilee nimensä mukaisesti hittipelistä tuttuja, muovisia possuhahmoja. Teosten osasina käytetyt pienikokoiset lelut ja esineet on jaoteltu värikoodeittain tai maalattu yhtenäisiksi jälkikäteen, mikä on esteettisesti toimiva ratkaisu ja miellyttää katsojan silmää.
Sekalaista tilpehööriä yhteen kasatessa ylitsehyökivältä aistitulvalta olisi muuten vaikea suojautua, kuten ”Mountain Of Despair” -veistos näyttelytilan peremmässä huoneessa tarkoituksenmukaisesti osoittaa. Huoneen seinille ripustetut muotokuvat lapsista ovat räikeissä väreissä komeilevien veistosten sijaan hillittyjä ja tummasävyisiä. Lapset kantavat lelupäähineitä ja kaulakoruja tummiin vaatteisiin puettuina kasvoillaan hyvin vakavat ilmeet, mikä luo omituista vastakohtien dramatiikkaa yleensä leluihin ja leikkimiseen liitetyn ilon ja kepeyden sijaan.
Näyttelyn syvempänä teemana onkin herättää ajatuksia tarpeettomasta tavaranpaljoudesta, lasten lelukulttuurista sekä ympäristökysymyksistä. Lehdistötiedotteessa esitetään kysymys: ”Ovatko tämän päivän 6-vuotiaat viimeinen länsimainen sukupolvi, jossa lapset elävät kulutuksen ja leikkikalujen suhteen käsittämättömässä yltäkylläisyydessä?”
Päähineisiin ja kaulakoruihin ämpätyn pikkutavaran määrä korostaa pröystäilevää asennetta ja muistuttaa siitä muovijätteen määrästä, mitä lelutkin osaltaan kasvattavat. Ympäristöä ajatellen turhinta jätettä lienee juuri tämänkaltainen pikkukrääsä, jonka käyttöarvo säilyy heikosti sukupolvelta toiselle. Mutta kukapa voisi kieltää esimerkiksi Kinder-yllätysmunan avaamisesta saatavan nautinnon lapsiltaan – saati sitten itseltään?
Bongaan teoksista useita omasta lapsuudestani tuttuja leluja: muovisotilaita ja inkkareita, poneja, barbien kenkiä ja tarvikkeita, muovidinosauruksia, magneettikirjaimia, keltaisia muovimaisseja ja tomaatteja. Kuulen myös varttuneemman ikäluokan edustajan jakavan muille kävijöille muistojaan, joita näyttelyn nostalgiset leikkikalut hänessä herättävät. Leluihin selvästikin kiinnytään, ne luovat tiettyä yhteisöllisyyttä ja tuovat mieleen hauskoja sattumuksia jopa vuosikymmenten takaa.
Päähineiden nimissä toistuvat huvittavalla tavalla rinnastukset renessanssiajan tieteilijöiden ja taiteilijoiden sekä leluhahmojen välillä, tyyliin ”SpongeBob – Galilei”, ”Black Rider – Alberti”, ”Hello Kitty – Rafael”. Aluksi yhteys aikakauteen tuntuu hieman kaukaa haetulta, mutta taiteilijoiden omat puheenvuorot opastetulla näyttelykierroksella avaavat tätä näyttelyn teemaa enemmän.
Tiina Wallinin mukaan valokuvien tyyliin on otettu mallia renessanssiajan muotokuvaperinteestä ja lasten poseerauksissa haettu ylvään ”keisarillista” tunnelmaa. Valokuvien vakavat ilmeet johtuvat toisaalta myös siitä käytännön syystä, että päähineiden paino pakotti lapset pysyttelemään kuvaustilanteessa mahdollisimman paikoillaan. Päähineissä näkyy vaikutteita erilaisista koristeellisista kansanpäähineistä sekä juhla- ja rituaalipäähineistä, ja niiden taidokkaan pikkutarkat ja symmetriset sommittelut ihastuttavat. Teokset käyvät vuoropuhelua arvokkuuden ja ylhäisyyden sekä halvan ja massatuotetun käsitteiden välillä.
Kierrätysmuovia aiemmissakin projekteissaan materiaalina käyttänyt Heidi Kesti kertoo, että teosten lopulliselle muotoutumiselle juuri päähineiksi ja kaulakoruiksi ei ollut tiettyä syytä vaan prosessi oli pikemminkin intuitiivinen. ”Lapset ovat näiden tavaroiden valtiaita tahtomattaankin, mitä päähineet ja kaulakorut symboloivat hyvin”, pohtii Wallin.
Näyttely herättää ajatuksia lelujen merkityksestä, leikkimisestä, leluteollisuudesta, lapsuudesta, aikuisten vastuusta ja ajatusmalleista kaiken sen taustalla. Lapset kantavat leluista koostuvaa taakkaa harteillaan, ja lelujen tuoman ilon hintana on massoittain ympäristöön kasautuvaa jätettä, joka jää pyörimään ekosysteemiimme tavalla tai toisella vuosikausiksi. Lapset ovat suuri ja vaikutteille altis kohderyhmä, jonka välityksellä saatavasta taloudellisesta hyödystä lelufirmat ovat tuskin valmiita luopumaan.
Leluteollisuuden ja -kulttuurin kehittäminen kestävämpään suuntaan edellyttäisi taatusti syvempää asennemuutosta niin valmistajilta kuin kuluttajiltakin. Lelut tulisi nähdä pikemminkin mielikuvituksen ja ajatusmaailman kehittäjinä kuin pelkkinä lasten statussymboleina ja kertakäyttötavarana, joka heitetään pois uuden trendilelun ilmestyessä markkinoille.
Kysymysten ja ympäristöhuolen herättelyn lisäksi näyttely tarjoaa myös vastauksia: yksi keino vanhojen lelujen uusiokäyttöön onkin mielikuvituksekas askartelu ja taiteen tekeminen renessanssinerojen hengessä. Roskakoriin muutoin tuomitusta tilperhööristä voi näin repiä iloa irti pidempään. Näyttelyn värikkäät ja humoristiset teokset inspiroivat luovuuteen ja leikkimielisyyteen ja osoittavat, että toisinaan sanonta ”toisen roska on toisen aarre” osuu oikeaan.
Viimeiset keisarilliset Tampereen Galleria Rajatilassa 2.–19.4.2022. Lisää kuvia Kaltion 1/2022 kansijutun yhteydessä >>
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.
”Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?” Matti A. Kemi katseli Ilveskuiskaajan.
”Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle”, päättää Matti A. Kemi arvionsa.