Tilpehöörin ilo ja taakka

Kuvataiteilija Heidi Kestin ja valokuvaaja Tiina Wallinin yhteisnäyttely Viimeiset keisarilliset pureutuu lasten lelukulttuuriin kuvataiteita, taidekäsitöitä ja valokuvausta yhdistellen. Näyttelyssä tutkitaan kulutuskriittisesti muun muassa tavaran paljoutta, nykyajan lapsuutta ja lempileluja, sekä ajatusta siitä, onko vähemmän enemmän – tai ainakin ihan tarpeeksi?

Näyttely koostuu yhdeksästä päähineestä, yhdeksästä kaulakorusta, viidestätoista valokuvasta sekä yhdestä veistoksesta. Materiaalina teoksissa on käytetty lapsilta saatuja vanhoja leluja, kodin muoviesineitä ja muuta tilpehööriä.

Ensimmäiset tuntemukseni Valvegalleriaan astuessa ovat ihastus ja lapsenmielinen innokkuus päästä tutkailemaan lähemmin kirkkaita, pienistä leluista ja muusta krääsästä koottuja taideteoksia. Esillepano korostaa muovisten, täyteen ahdettujen teosten ainutlaatuisuutta ja ”ylhäisyyttä”: jokainen päähine on asetettu omalle hyllylleen spottivalon loisteeseen.

Puoleensa vetää erityisesti sisääntuloa lähimpänä oleva kirkkaanvihreä päähine, nimeltään ”Angry Birds – Macchiavelli”, jonka huippupaikalla tähyilee nimensä mukaisesti hittipelistä tuttuja, muovisia possuhahmoja. Teosten osasina käytetyt pienikokoiset lelut ja esineet on jaoteltu värikoodeittain tai maalattu yhtenäisiksi jälkikäteen, mikä on esteettisesti toimiva ratkaisu ja miellyttää katsojan silmää.

Sekalaista tilpehööriä yhteen kasatessa ylitsehyökivältä aistitulvalta olisi muuten vaikea suojautua, kuten ”Mountain Of Despair” -veistos näyttelytilan peremmässä huoneessa tarkoituksenmukaisesti osoittaa. Huoneen seinille ripustetut muotokuvat lapsista ovat räikeissä väreissä komeilevien veistosten sijaan hillittyjä ja tummasävyisiä. Lapset kantavat lelupäähineitä ja kaulakoruja tummiin vaatteisiin puettuina kasvoillaan hyvin vakavat ilmeet, mikä luo omituista vastakohtien dramatiikkaa yleensä leluihin ja leikkimiseen liitetyn ilon ja kepeyden sijaan.

Näyttelyn syvempänä teemana onkin herättää ajatuksia tarpeettomasta tavaranpaljoudesta, lasten lelukulttuurista sekä ympäristökysymyksistä. Lehdistötiedotteessa esitetään kysymys: ”Ovatko tämän päivän 6-vuotiaat viimeinen länsimainen sukupolvi, jossa lapset elävät kulutuksen ja leikkikalujen suhteen käsittämättömässä yltäkylläisyydessä?”

Päähineisiin ja kaulakoruihin ämpätyn pikkutavaran määrä korostaa pröystäilevää asennetta ja muistuttaa siitä muovijätteen määrästä, mitä lelutkin osaltaan kasvattavat. Ympäristöä ajatellen turhinta jätettä lienee juuri tämänkaltainen pikkukrääsä, jonka käyttöarvo säilyy heikosti sukupolvelta toiselle. Mutta kukapa voisi kieltää esimerkiksi Kinder-yllätysmunan avaamisesta saatavan nautinnon lapsiltaan – saati sitten itseltään?

Bongaan teoksista useita omasta lapsuudestani tuttuja leluja: muovisotilaita ja inkkareita, poneja, barbien kenkiä ja tarvikkeita, muovidinosauruksia, magneettikirjaimia, keltaisia muovimaisseja ja tomaatteja. Kuulen myös varttuneemman ikäluokan edustajan jakavan muille kävijöille muistojaan, joita näyttelyn nostalgiset leikkikalut hänessä herättävät. Leluihin selvästikin kiinnytään, ne luovat tiettyä yhteisöllisyyttä ja tuovat mieleen hauskoja sattumuksia jopa vuosikymmenten takaa.

Päähineiden nimissä toistuvat huvittavalla tavalla rinnastukset renessanssiajan tieteilijöiden ja taiteilijoiden sekä leluhahmojen välillä, tyyliin ”SpongeBob – Galilei”, ”Black Rider – Alberti”, ”Hello Kitty – Rafael”. Aluksi yhteys aikakauteen tuntuu hieman kaukaa haetulta, mutta taiteilijoiden omat puheenvuorot opastetulla näyttelykierroksella avaavat tätä näyttelyn teemaa enemmän.

Tiina Wallinin mukaan valokuvien tyyliin on otettu mallia renessanssiajan muotokuvaperinteestä ja lasten poseerauksissa haettu ylvään ”keisarillista” tunnelmaa. Valokuvien vakavat ilmeet johtuvat toisaalta myös siitä käytännön syystä, että päähineiden paino pakotti lapset pysyttelemään kuvaustilanteessa mahdollisimman paikoillaan. Päähineissä näkyy vaikutteita erilaisista koristeellisista kansanpäähineistä sekä juhla- ja rituaalipäähineistä, ja niiden taidokkaan pikkutarkat ja symmetriset sommittelut ihastuttavat. Teokset käyvät vuoropuhelua arvokkuuden ja ylhäisyyden sekä halvan ja massatuotetun käsitteiden välillä.

Kierrätysmuovia aiemmissakin projekteissaan materiaalina käyttänyt Heidi Kesti kertoo, että teosten lopulliselle muotoutumiselle juuri päähineiksi ja kaulakoruiksi ei ollut tiettyä syytä vaan prosessi oli pikemminkin intuitiivinen. ”Lapset ovat näiden tavaroiden valtiaita tahtomattaankin, mitä päähineet ja kaulakorut symboloivat hyvin”, pohtii Wallin.

Näyttely herättää ajatuksia lelujen merkityksestä, leikkimisestä, leluteollisuudesta, lapsuudesta, aikuisten vastuusta ja ajatusmalleista kaiken sen taustalla. Lapset kantavat leluista koostuvaa taakkaa harteillaan, ja lelujen tuoman ilon hintana on massoittain ympäristöön kasautuvaa jätettä, joka jää pyörimään ekosysteemiimme tavalla tai toisella vuosikausiksi. Lapset ovat suuri ja vaikutteille altis kohderyhmä, jonka välityksellä saatavasta taloudellisesta hyödystä lelufirmat ovat tuskin valmiita luopumaan.

Leluteollisuuden ja -kulttuurin kehittäminen kestävämpään suuntaan edellyttäisi taatusti syvempää asennemuutosta niin valmistajilta kuin kuluttajiltakin. Lelut tulisi nähdä pikemminkin mielikuvituksen ja ajatusmaailman kehittäjinä kuin pelkkinä lasten statussymboleina ja kertakäyttötavarana, joka heitetään pois uuden trendilelun ilmestyessä markkinoille.

Kysymysten ja ympäristöhuolen herättelyn lisäksi näyttely tarjoaa myös vastauksia: yksi keino vanhojen lelujen uusiokäyttöön onkin mielikuvituksekas askartelu ja taiteen tekeminen renessanssinerojen hengessä. Roskakoriin muutoin tuomitusta tilperhööristä voi näin repiä iloa irti pidempään. Näyttelyn värikkäät ja humoristiset teokset inspiroivat luovuuteen ja leikkimielisyyteen ja osoittavat, että toisinaan sanonta ”toisen roska on toisen aarre” osuu oikeaan.

Viimeiset keisarilliset Tampereen Galleria Rajatilassa 2.–19.4.2022. Lisää kuvia Kaltion 1/2022 kansijutun yhteydessä >>