
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Teksti: Pentti Tuovinen
Kaija Siikala ja Pentti Tuovinen olivat vuonna 1963 mukana Oulun ylioppilasteatterin historian ensimmäisessä näytelmässä, Fernando Arrabalin klassikossa Aamiainen sotakentällä. 2023 OYT aloittaa 60-vuotisen taipaleensa juhlistamisen tuomalla Arrabalin näytelmän uudelleen nykyiselle kotilavalleen Valvenäyttämölle osana uusien teatterilaisten Tuoretiski-produktiota. Kaltio on mukana juhlassa julkaisemalla Siikalan ja Tuovisen kirjoitukset lehden numeroista 7/1963 ja 1/1964. 2023 Tuoretiskin esitykset 24.2.–4.3. Lisätietoja Oulun ylioppilasteatterin verkkosivulta >>
Moskova on kommunismin Jerusalem. Sen keskellä on hauta, jossa lepää maailman vapahtaja Vladimir Iljitš Lenin. Hänen palvontansa keskustemppeliksi on rakennettu Lenin-museo. Se kertoo kuvin, bolševistisin ikonein, pyhäinjäännöksin, pyhin kirjoin ja kirjoituksen kuinka Lenin ei katsonut asiakseen ottaa jumalanmuotoa vaan kulki ja toimi kuin kuka tahansa meistä. Hän kantoi samaa pukua kuin me. Hän istui meidän laillamme aivan tavallisella tuolilla. Hän oli yksi meistä.
Lenin ennusti Stalinin hirmuvaltiuden. Hän varoitti siitä. Hän oli oikeassa. Me uskomme Leniniin.
Stalinin ies painaa vielä. Moskovalaisen kasvoista näkyy alistunut kärsimys. Me hymähdämme hänelle vahingoniloisesti. Meillä on siihen otsaa! Mutta uusi polvi nousee. Se nousee iloisesti nauraen ja uskoen elämään. Kahden aikakauden siirtyvän vastakohdan tapaa kadulla, metrossa, ravintolassa, teatterissa. Stalinin ihmiset eivät iloittele julkisesti, mutta he ovat ystävällisesti hymyileviä ja kohteliaita. Uuden, vapaan kommunismin nuoret ovat täynnä slaavista nuoruuden rajuutta, vapaudenrakkautta, itsensä toteuttamisen tarvetta.
Mahtipontisuuden henki on saneerannut vanhan sokkeloisen Moskovan. Talojätit huutavat tilattomien aukioiden ympärillä, katutasangot rävähtävät läpi kaupungin, autot ajavat kymmenittäin rinnan. Ihmiset kiirehtivät asfalttiarojen yli tai ali. Talot ovat kivettyneitä dinosauruksia. Elefanttitautia potevat klassiset arkkitehtuuriaiheet on kohotettu irrallisiksi iskusanoiksi korkeuteen. Uusin arkkitehtuuri on hyljännyt vanhojen tyylien kertaamisen. Se on osittain omaperäistä, osittain länsimaita jäljittelevää. Joka tapauksessa se on suurimmaksi osaksi mautonta – eikä pelkästään tyylitöntä. Rakentamista leimaa slaavinen suurpiirteisyys: porrassyöksystä ei voi löytää kahta yhtä suurta nousua. Moskova ei ole löytänyt arkkitehtuuriaan.
Kaupungin pohjoisosassa on pysyvä Taloudellisten saavutusten näyttely. Se on valtavan suuri alue uljastelevine rakennuksineen; marmorinhohtoinen Camusin suolakaupunki. Kerrotaan sen kesäisin olevan viehättävän, kukkien ja suihkulähteiden aikaan. Alkavassa talvessa se henki vain kylmää kuolemaa. Antiikkia – tai klassisuutta edistyksen propagandana! Kovaääniset soivat täällä jatkuvasti kuten kaikissa puistoissa. Ne soivat kello kuudesta kello kahteenkymmeneenneljään. Teidän ei tarvitse olla yksin. Viluttava tuuli ujeltaa saavutusten välistä. Miksi tämä voittoisa edistys on haudattu arkkuun?
Näyttelyn edusta-aukiolla Työläinen ja Kolhoosinainen kohottavat sirpin ja vasaran kohti tulevaa taivasta. Patsaan raju, ylitehostettu liike lyö kiihkon katsojaan. Se on demonista propagandaa kivessä.
Liikenne on periaatteessa järjestetty hyvin. Käytetään yleisiä kulkuneuvoja: metroa, busseja, raitiotievaunuja, takseja. Maksut ovat alhaisia. Yksityisautojen omistusta rajoitetaan korkeilla hinnoilla. Jos joku haluaa lähteä lomamatkalle omalla kulkuneuvollaan hän voi vuokrata auton edullisesti. Autojen määrän rajoittaminen avaa mahdollisuuden inhimilliseen yhdyskuntasuunnitteluun. Tätä mahdollisuutta Moskovassa ei ole käytetty hyväksi. Moskova ei ole suhteutettu ihmiseen vaan vallan käsitteeseen.
Historia on laskeva Moskovan metron egyptiläisten pyramidien kategoriaan. Se on mahtava luomus. Maan alle kaivetut siistit ihmisviemärit imaisevat kulkijat sisäänsä, lajittelevat heidät ja sylkäisevät ulos. Rullaportaiden yhdistämät marmorihallit kiiltävät puhtautta. Syystä metro on moskovalaisten ylpeys.
Moskovan yliopisto on tiedon katedraali. Sen valtavaa rakennusmassaa saa kiertää päivän ympäri. Sen sisään eksyy varmasti ellei ole opasta. Julkinen rakennus on järjestelmän kuva. Täytyy tietää viitoitettu reittinsä ja luottaa johtajaan. Yliopiston juhlasalissa on Leninin alttari. Valtavan suuri Vladimir Iljitšiä esittävä alttaritaulu riippuu samettisen suuntaissärmiörakennelman yläpuolella. Tältä alttarilta julistetaan valtakunnan virallinen riemu – kuten esimerkiksi avaruussankarien kunnia.
Moskovassa voi käydä messussa. Vanhat kirkot ovat venäläisen sielun mystisiä symboleja. Korkea keskushuone, ikonostaasi, ikonit, alttarit ja värikkäät lamput luovat kuvan pyhästä olemassaolosta. Messun epäjuhlallinen, lapsenomainen palvonta on hurskasta ja sakraalia. Mutta älyllinen kommunisti ei voi katsoa sitä kumartelua tienä elämään. Hän uskoo kommunismiin, palvoo sen pyhimyksiä, kumartaa sen kuvia. Hän on lainannut muodot ortodokseilta. Kommunisti etsii ihmistä ortodoksina. Mutta hän ei kysy kirkolta. Eikä kirkkokaan ole valmistautunut vastaamaan. Mutta sen on vastattava. Sillä Jumalan valtakunta on tullut lähelle.
Idällä ja Lännellä on vain muodollinen ero. Samat diktatuuritoimet, samat valheelliset kulttuurimuodot. Moskova voisi olla Washington – tai päinvastoin. Moskovassa on kuitenkin raikkaampi ilma. Moskovassa diktatuuri estää kulttuurin nousun – Washingtonissa diktatuuri peittää kulttuurin puutteen. Venäläinen kulttuuri odottaa vapauttamistaan. Moskova etsii itseään.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]