Katja Törmänen: Maan tytär. Like 2020.
Katja Törmäsen Maan tytär on itsenäinen jatko-osa kaksi vuotta sitten julkaistulle Karhun morsian –romaanille, joka voitti Like-kustannuksen ja Tähtivaeltaja-lehden järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun. Voitto ei suinkaan tullut ansiotta, sen verran verevästi Törmänen kuvaa rautakautisen Pohjolan elämää.
Edellisen osan tapaan Maan tyttärissä seurataan kahden nuoren naisen Aslaugin ja Freydisin elämää. Molemmat naiset ovat lähteneet pois kotikylistään ja asettuneet muukalaisina asumaan vieraille seuduille, Aslaug Vehrytsaarelle ja Freydis kauas sisämaahan, Laaksokylään.
On jo selvinnyt, että naiset ovat siskoksia ja heille on yhteistä myös kyky parantaa ja nähdä ajan ja paikan tuolle puolen, tulevaan tai menneeseen. Näkijän taitojensa ansiosta siskoksilla on yhteys toisiinsa, vaikka he eivät koskaan ole yhdessä eläneetkään eivätkä varsinaisesti tunne toisiaan.
Sekä Aslaugin että Freydisin tarinoihin punoutuu loputtomasti uhkaa ja vaikeuksia. Aslaug odottaa lasta, joka jo vatsassa osoittaa yliluonnollisia kiivauden ja pahuuden merkkejä. Onko lapsessa Karhunnahkaisten verta, vai miten demonisuus on selitettävissä? Voiko Aslaugin näkemä karmea ennustus toteutua?
Freydis puolestaan saa vihiä siitä, että erityisen sotaisiksi tiedetyt tuhkaluotolaiset suunnittelevat hyökkäystä Laaksokylään. Päällikköä pitäisi varoittaa, mutta uskooko nälkiintyneenä kaukaisesta luolasta löydettyä Freydisia kukaan? Entä osaavatko aina rauhanomaisesti eläneet laaksokyläläiset puolustautua miekoin ja keihäin hyökkääviä vastaan?
Jo Karhun morsian esitteli naisten neuvokkuutta ja voimaa miehelle alisteisissa olosuhteissa. Maan tyttäret kehittelee teemaa komeasti eteenpäin. Naisillekin avautuu mahdollisuuksia ottaa elämä omiin käsiinsä ja hyödyntää voimiaan sekä omaksi että yhteisön hyväksi. Ja kuten kirjan nimikin vihjaa, nyt päästään kosketuksiin jopa naispuolisen jumaluuden kanssa.
Edellisessä osassa itseäni hiukan rasittanut rituaalien, uskomusten ja loitsujen kuvailu on Maan tyttärissä paljon hallitumpaa ja kietoutuu luontevammin juonen käänteisiin. Selväksi toki tulee, että viereisissäkin kylissä uskomukset, uhrit ja jumaluudet voivat olla täysin erilaiset. Kristinuskokin on jo valikoimassa mukana, mutta ”ristiläisyys” ei kaikkia innosta: ”vaikka hartaiden palvojien kasvot kirkastuivat kyllä ristin valossa, valo loi aina myös varjon.”
Maan tyttäret kaappaa helposti imuunsa, ja lukija tuntee oikeasti siirtyvänsä kaukaiseen rautakauteen. Ikiaikaiset kysymykset muukalaisuuteen suhtautumisesta, oman identiteetin rakentumisesta ja yksilön suhteesta yhteisöön nousevat romaanissa esiin ajatuksia herättävällä tavalla.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
