Hilpeän ylipursuava analyysi rakkaudesta

Oulun teatteri: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 1.3.2024.
Alkuperäissarjakuva Liv Strömquist; ohjaus, dramatisointi ja koreografia Ona Korpiranta; lavastus Kalle Nurminen; pukusuunnittelu Onerva Luoma; valosuunnittelu Olivia Pohjola; äänisuunnittelu Antti Kainulainen; kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho.
Rooleissa Elina Ylisuvanto, Heli Haapalainen, Jaana Kahra, Oliver Kollberg, Elviira Kujala, Mirjami Kukkola, Sami Lalou, Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski, Anne Syysmaa.

Oulun teatterin pienen näyttämön täyttää teos Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, Ona Korpirannan sovitus Liv Strömquistin samannimisestä sarjakuvasta. Ruotsalaisen Strömquistin teoksia voisi kuvata sarjakuvamuotoiseksi essee- tai tietokirjallisuudeksi, joka käsittelee laveita teemoja feministisestä kulmasta. Niin teoriapakki kuin valitut esimerkitkin ovat aina vakuuttavia ja leikkisän moninaisia. Myös Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan hypähtelee vaivattomasti Platonin Pidoista Beyoncén sanoituksiin, Søren Kierkegaardista smurffeihin.

Korpiranta tuo lavalle Strömquistin suuret kysymykset rakkaudesta myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa. Rakkaus voi tunnetusti roihahtaa hyvinkin banaaleista pikkuseikoista ja sammua ilman mitään ihmeempää syytä.

Vai onko näin välttämättä? Millaiset kehityskulut ovat johdattaneet nykyisiin itsestäänselvyyksiin? Mitä Leonardo DiCaprio tekisi, entä Pikku Prinssi?

Strömquistin sarjakuvissa ilmaisu on hyvin tekstipainotteista ja typografialla leikittelevää. Mustavalkoisilla sivuilla värejä pilkahtaa ainoastaan satunnaisena efektinä. Pelkistetyt ihmishahmot ovat miltei vain puhuvia päitä. Näyttämösovituksella onkin mahdollisuus ponnistaa moniin suuntiin.

Näyttelijät jongleeraavat onnistuneen vauhdikkaasti tekstin näkökulmilla. Tärkeä on Heli Haapalaisen tulkitsema sosiologi Eva Illouz. Elina Ylisuvanto Strömquistina tuo tietopainotteiseen kokonaisuuteen loppumetreillä voimakkaampaa tunnetta.

Olivia Pohjolan suunnittelemat valotilanteet vaihtuvat terävästi, Antti Kainulaisen äänet kaukosäätimen loksahduksineen korostavat ripeitä siirtymiä. Onerva Luoman puvustus leikittelee tyylitellyllä epookilla ja selkeillä väreillä, ja naamiot sopivat karnevalistiseen menoon luontevasti.

Kalle Nurmisen luoma näyttämökuva ei juutu alkuteoksen visuaaliseen niukkuuteen: ateljee pursuilee piirtäjän työvälineitä sekä muuta tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa.

Mutta miksi oikeastaan ollaan sarjakuvataiteilijan luona? Miksi tekstiin on lisätty hahmoiksi paitsi Strömquist itse, myös hänen äitinsä (Mirjami Kukkola)?

Sovitus tuntuukin alleviivaavan tarpeettomasti alkuteoksen sarjakuvaluonnetta — käsiohjelmaa myöten. Pitkään puhutaan siitä, että nyt tässä teemme sarjakuvaa rakkaudesta. Itsessäni heräsi ärtymys: ei tämä, mitä parhaillani katson, ole sarjakuva, tämähän on näytelmä!

Lopuksi hahmot itsekin kääntävät kelkkansa. Ei tehdäkään sarjakuvaa vaan näytelmää.

Korpirannan ohjaus välittää kyllä värikkäästi ja railakkaasti Strömquistin rakentaman ideoiden ja assosiaatioiden runsaudensarven. Metatasojen vatvominen tuo kuitenkin kokonaisuuteen turhaa raskautta ja mutkikkuutta. Keskittyisivät siihen rakkauteen.

Kaltio – Pääkirjoitus

Taas vain

Pääkirjoitus 5/2024

Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]