Oulun teatteri: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 1.3.2024.
Alkuperäissarjakuva Liv Strömquist; ohjaus, dramatisointi ja koreografia Ona Korpiranta; lavastus Kalle Nurminen; pukusuunnittelu Onerva Luoma; valosuunnittelu Olivia Pohjola; äänisuunnittelu Antti Kainulainen; kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho.
Rooleissa Elina Ylisuvanto, Heli Haapalainen, Jaana Kahra, Oliver Kollberg, Elviira Kujala, Mirjami Kukkola, Sami Lalou, Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski, Anne Syysmaa.
Oulun teatterin pienen näyttämön täyttää teos Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, Ona Korpirannan sovitus Liv Strömquistin samannimisestä sarjakuvasta. Ruotsalaisen Strömquistin teoksia voisi kuvata sarjakuvamuotoiseksi essee- tai tietokirjallisuudeksi, joka käsittelee laveita teemoja feministisestä kulmasta. Niin teoriapakki kuin valitut esimerkitkin ovat aina vakuuttavia ja leikkisän moninaisia. Myös Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan hypähtelee vaivattomasti Platonin Pidoista Beyoncén sanoituksiin, Søren Kierkegaardista smurffeihin.
Korpiranta tuo lavalle Strömquistin suuret kysymykset rakkaudesta myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa. Rakkaus voi tunnetusti roihahtaa hyvinkin banaaleista pikkuseikoista ja sammua ilman mitään ihmeempää syytä.
Vai onko näin välttämättä? Millaiset kehityskulut ovat johdattaneet nykyisiin itsestäänselvyyksiin? Mitä Leonardo DiCaprio tekisi, entä Pikku Prinssi?
Strömquistin sarjakuvissa ilmaisu on hyvin tekstipainotteista ja typografialla leikittelevää. Mustavalkoisilla sivuilla värejä pilkahtaa ainoastaan satunnaisena efektinä. Pelkistetyt ihmishahmot ovat miltei vain puhuvia päitä. Näyttämösovituksella onkin mahdollisuus ponnistaa moniin suuntiin.
Näyttelijät jongleeraavat onnistuneen vauhdikkaasti tekstin näkökulmilla. Tärkeä on Heli Haapalaisen tulkitsema sosiologi Eva Illouz. Elina Ylisuvanto Strömquistina tuo tietopainotteiseen kokonaisuuteen loppumetreillä voimakkaampaa tunnetta.
Olivia Pohjolan suunnittelemat valotilanteet vaihtuvat terävästi, Antti Kainulaisen äänet kaukosäätimen loksahduksineen korostavat ripeitä siirtymiä. Onerva Luoman puvustus leikittelee tyylitellyllä epookilla ja selkeillä väreillä, ja naamiot sopivat karnevalistiseen menoon luontevasti.
Kalle Nurmisen luoma näyttämökuva ei juutu alkuteoksen visuaaliseen niukkuuteen: ateljee pursuilee piirtäjän työvälineitä sekä muuta tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa.
Mutta miksi oikeastaan ollaan sarjakuvataiteilijan luona? Miksi tekstiin on lisätty hahmoiksi paitsi Strömquist itse, myös hänen äitinsä (Mirjami Kukkola)?
Sovitus tuntuukin alleviivaavan tarpeettomasti alkuteoksen sarjakuvaluonnetta — käsiohjelmaa myöten. Pitkään puhutaan siitä, että nyt tässä teemme sarjakuvaa rakkaudesta. Itsessäni heräsi ärtymys: ei tämä, mitä parhaillani katson, ole sarjakuva, tämähän on näytelmä!
Lopuksi hahmot itsekin kääntävät kelkkansa. Ei tehdäkään sarjakuvaa vaan näytelmää.
Korpirannan ohjaus välittää kyllä värikkäästi ja railakkaasti Strömquistin rakentaman ideoiden ja assosiaatioiden runsaudensarven. Metatasojen vatvominen tuo kuitenkin kokonaisuuteen turhaa raskautta ja mutkikkuutta. Keskittyisivät siihen rakkauteen.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
