Tarasow Films: Syksyn jälkeen saapuu kevät. 74 min. K12. Ensi-ilta 28.8.2020.
Ohjaus ja käsikirjoitus Annika Grof; kuvaus Jarmo Kiuru; pääosissa Asta Sveholm, Turkka Mastomäki, Antti Virmavirta, Sari Havas, Verneri Lilja, Antti Raivio, Wanda Dubiel.
Ruotsissa syntyneen Annika Grofin ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva kertoo livvinkarjalaisten evakoiden elämästä pari vuotta sodan päättymisen jälkeen. Ollaan eteläisessä Suomessa. Kantasuomalaisten asenteet ortodoksista uskoa tunnustavia evakkoja kohtaan ovat ankaria; puhutaan halveksuvasti kreikkalaisista, vaikka samaan aikaan kuunnellaan hurskaina oman papin saarnaa.
Päähenkilö on nuori Anni (Asta Sveholm), jonka isä on ammuttu Karjalassa, kun hän ei suostunut jättämään kotimaitaan. Äiti (Sari Havas) on traumatisoitunut ja täysin omissa maailmoissaan. Veljet yrittävät viljellä maata sodassa vammautuneelta Taunolta (Turkka Mastomäki) vuokratuilla pelloilla, mutta tämä pyytää liian kovaa vuokraa ja kieltää veden ottamisen maillaan olevasta lähteestä. Annin veljet varastavat Taunolta heinää elokuvan alkupuolella, mikä sysää tapahtumat liikkeelle. Samaan aikaan Annilla on salasuhde Taunon kanssa, ja Taunon oma avioliitto on täysin kariutunut. Sodan aiheuttamat traumat ja neuroosit ovat tarinan ytimessä, ja sitä vastaan asettuu Annin kerkeä elämännälkä ja eroottisuus.
Elokuvan keskeisiä piirteitä on siinä käytetty kieli, se on nimittäin suurimmaksi osaksi tehty livvinkarjalaksi, ilmeisesti ensimmäisenä elokuvana maailmassa. Kielen käyttö luo samaan aikaan tuttuuden ja vierauden vaikutelmaa, mikä tukee teoksen teemoja.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Grof onkin kertonut saaneensa idean elokuvaan vuoden 2015 pakolaisaallon myötä. Syksyn jälkeen saapuu kevät on vahvasti rasismin ja syrjinnän vastainen teos, ja aihe on edelleen ajankohtainen, ehkä ajankohtaisempikin kuin viisi vuotta sitten. Suomalaisten ennakkoluulot ja evakkoihin kohdistuva suoranainen syrjintä tuodaan esille, mutta yhteiskunnan toiminnan kuvauksena Syksyn jälkeen saapuu kevät tuntuu keskeneräiseltä. Mitä ovat lautakunnat, joista elokuvassa puhutaan ja joille Tauno tekee ehdotuksia vuokrien määristä ja muusta? Kaikkien henkilöiden keskinäisiä suhteita ei avata kunnolla.
Aiemmin dokumentteja tehnyt Grof luottaa tunnelmallisiin, jopa eteerisiin kuviin ja pitkiin jaksoihin, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin. Jarmo Kiurun kuvaus on herkkää ja sävykästä. Tämä tapahtuu kuitenkin ohueksi jäävän tarinan kustannuksella.
Ohueksi ja motivoimattoman tuntuiseksi jää myös traaginen lopetus. Sitä ennen vaikuttaa siltä, että ongelmiin on keksitty radikaali ratkaisu, mutta toivolta katkaistaan äkillisesti siivet. Katsoja jää epätietoisuuden valtaan, mikä voi tietysti olla haluttukin reaktio.
Onkohan elokuvasta jätetty jotain pois, kun Elonetissä ennakkotietojen mukaan pituuden olisi pitänyt olla peräti 98 minuuttia? Nyt elokuva on yli 20 minuuttia lyhyempi. Veikkaan, että traagista lopetusta edeltäneitä tapahtumia on syystä tai toisesta poistettu, vaikka juuri ne olisi ollut tarpeen säästää. Nyt lopetus on tarpeettoman monimielinen ja -tulkintainen.
Syksyn jälkeen saapuu kevät -elokuvan tekijöitä on kuitenkin syytä kiittää hankalan aiheen käsittelystä sekä kielivähemmistön arvostavasta nostamisesta tarinan keskiöön.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
