Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hanke: Luokkakuvia, vedos V
Oulun teatteri, Vinttikamari 25.11.2021
Tuotanto JoJo – Oulun Tanssin Keskus, Arts Management Helsinki ja Nollapiste-kollektiivi
Fasilitointi ja konsepti Elsa Heikkilä ja Laura Lehtinen; esiintyjät Riina Hannuksela, Elsa Heikkilä, Soili Huhtakallio, Virpi Juntti, Heli Keskikallio, Soile Lahdenperä, Laura Lehtinen, Aliina Lindroos, Pinja Poropudas, Anni Puuperä, Lotta Suomi, Virva Talonen ja Katriina Tavi; pukusuunnittelu Mari Nurmenniemi, valosuunnittelu Teo Lanerva, äänisuunnittelu ja musiikki Josu Mämmi ja Ilkka Tolonen.
Luokkayhteiskunta lienee monelle suomalaiselle haastava käsite, yhtä aikaa kaukainen ja läsnä. Sata vuotta sitten toivuttiin sisällissodan syvistä haavoista. Toinen maailmansota yhdisti kansaa, hyvinvointiyhteiskunnan kehitys häivytti luokan merkitystä taka-alalle. Syrjäseuduilta matkattiin ensin oppikouluun ja sitten ehkä yliopistoon, maaseudun alemmasta yhteiskunnasta retkeiltiin ylempään yhteiskuntaluokkaan.
Peruskoulu tasapäisti entisestään. Kehon muistoihin taltioituivat löylyt mummolan lahoavassa saunassa, samassa, jossa moni sukulainen oli syntynyt, ja heinänteossa kirvelevät paarmanpuremat. Sama keho muistaa myös muotivaatteen saamisen aiheuttaman jännityksen, sitseissä tanssimisen, asuntolainaneuvottelussa istumisen. Vuosikymmenien merkittävä elintason nousu on nostanut torpan tyttären elitistiksi, jonkun toisen toisen ammatinvalinta tai yksin eläminen saattavat painaa pienituloisten joukkoon.
Luokkayhteiskunta löytyy omasta suvusta, sen askelmat eri sukupolvista, ylös ja alas. Se porrastuu henkilöhistoriaan, maaseudulle, lähiöön ja suurkaupunkiin, säästäväisyyden ja tuhlailevuuden ristiriitaan, turvallisuuden- ja turvattomuudentunteen samanaikaiseen läsnäoloon.
Yhteiskuntaluokkien määrittelyn häilyväisyyteen ja monikerroksisuuteen herätteli esitys Luokkakuvia, vedos V, jonka tavoitteena oli käsitellä kehoihin tallentuneiden muistojen kautta luokkakokemuksia suomalaisessa yhteiskunnassa.
Esityksen alku konkretisoi kunkin osallistujan luokkakokemuksen kirjavuuden: yleisö ja tanssijat pohtivat omia muistojaan luokasta ottamalla kantaa liikkeen avulla piirimuodostelmassa. Luokkaa koskevat väitteet olivat esityksen työryhmän kokemuksia, joita he kyselivät muilta osallistujilta. Askel kohti kehän keskusta, olen samaa mieltä. Askel takaisin piiriin, väite ei koske minua. Laskeutuminen alemmas – en tiedä tai en halua ottaa kantaa.
Kokemus oli avartava, piiri imaisi mukaan liikkeeseen. Omakohtaista luokkaidentiteettiä tulee harvoin mietittyä saati verrattua muihin. Muistot tavoista ajatella, tuntea ja liikkua pysyvät lähellä, keho kantaa niitä mukanaan elämän läpi. Luokkakokemukset eivät myöskään ole samankaltaisia vaan yhdistelmiä eri yhteiskuntaluokkien jaetuista kokemuksista.
Esityksen alkupuolen jälkeen yleisö osallistui halkotalkoisiin ja asettui sitten seuraamaan työryhmän tulkintoja kehollisista luokkakokemuksista. Luokkakokemuksen monikerroksellisuuden lumous särkyi, kun kokemukset muuntuivat työryhmän tanssiksi. Katse etsi luokkaa vaatteista, karkeakankaisista haalareista ja liikettä myötäilevistä takinliepeistä, mutta luokkaroolit jatkoivat sekoittumistaan. Onko haalari lopultakaan symboli työväelle vai pikamuotiin sonnustautuvan Instagram-poseeraajan outfit of the day? Löytyisikö luokka rypyistä, hiustyylistä tai äänenpainosta? Ei niistäkään. Luokat pirstoutuivat ja sekoittuivat yhdeksi muistoja esitteleväksi pyörteeksi. Tanssi oli luokkakuvia vailla vastauksia luokkien merkityksestä.
Alkuosiossa kysyttiin, onko luokan käsite epämääräinen. Muutama eteni askeleen kohti kehän keskikohtaa myöntymisen merkkinä. Esityksen jälkeen epämääräisyyden tunne oli vahvempi kuin piirissä jaetun kokemuksen äärellä. Mikä lopulta on luokkaan sidoksissa olevaa liikettä ja mikä vain kehoon liikkeenä tallentunut muisto, jos sama keho muistaa köyhyyttä ja rikkautta, tavallisuutta ja erilaisuutta, kiireistä ja joutilasta? Tai ehkei työryhmässä lopulta koettu räikeitä luokkaeroja? Kehollisuus ja siihen kietoutuvat tunteet ennemminkin yhdistivät, eivät erotelleet.
Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen verkkosivusto: www.luokkahanke.com
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vastoin ennakko-odotuksia elokuva on surumielinen, paikoin jopa eksistentialistinen pohdinta Pasasen luonteesta ja sisäisistä ristiriidoista.” Matti A. Kemi arvioi syksyllä suurempaa menestystä saavuttamattoman Spede-elokuvan.
Oulun teatterin Post-Kabareen ”sävyisä kantaaottavuus tuntuu kompromissilta silkan viihteen ja terävän herättelyn välillä”, kriitikko Tenka Issakainen toteaa pikkujouluajan kantaesityksestä.
Mummola ei ole se tavanomaisin jouluelokuva. Tia Kouvon 10.11.2023 teatteriensi-iltansa saaneen esikoispitkän arvioi Kaltiolle ilahduttavaksi Matti A. Kemi.
”Mutta jotain on tapahtunut, ja toivottavasti tapahtuminen jatkuu.” Päätoimittaja on juuttunut jonkinlaiseen… no, juuttunut. Juuttunut.
”Mitä tänään söisimme? Kaikkea on. Informaatioähky. Silmäkarkkia. Puhelimessa 5000 kuvaa. Onko meillä tähän varaa? Muista ottaa kuva.”
”Yhtään puhdasta arkkia ei löydy, vaikka käyn läpi koko talon. Muistan toissaviikolla ajatelleeni, että paperi on aika vähissä, mutta riisiäkään en käynyt ostamassa. Sitä paitsi paperin ostaminen tuntuu yhtä väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta kuin pottujen ostaminen.”
”Kyseessä on myös hieman vahingossa Suomen suurin raanukokoelma sekä arkisto.” Amanda Hakoköngäs jututti Elina Juopperia tämän ”Perintö”-teoksen tiimoilta.
”Kuivakka tekstiaines lukuisine viitteineen haukotuttaa toisinaan”, Matti A. Kemi toteaa Martti Soramäen ensyklopediamaisesta Yleisradion historiikista Sensuurista sananvapauteen.
Kai Aareleidin Tyyni valtameri on ”samalla kertaa rakkaustarinoiden risteytys ja ikkunoita virolaiseen menneisyyteen avaava historia”, Risto Kormilainen kirjoittaa.
Ensimmäinen koltansaamenkielinen pitkä fiktioelokuva Je’vida saa ensi-iltansa 20.10.2023. Jenny Kangasvuo arvioi Katja Gauriloffin viimeisimmän ohjaustyön.
