
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo – Eli miksi yhä rakastan sanoja. 170 s. Kirjapaja 2022.
”Tajuan nyt yhä paremmin, miten juuri runous, sen kirjoittaminen on pitänyt minua maailmassa ja hengissä.” Tämä Hannu Mäkelän tunnustus voisi komeilla hänen kirjansa mottona.
Ei Mäkelän kirjailijan ura mitään ruusuilla tanssimista kuitenkaan ole ollut. Tammikuussa 1987 hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi Otavan hyväpalkkaisesta kustannuspomon pestistä. Mikä meni vinkkuraan, kun mies kesällä 1989 yritti tappaa itsensä? Muistan-kirjoissaan hän on kyllä kertonut avioeroistaan, ja viinakin on vienyt. Sitten 1.1.1992 hän teki viinalakon, joka on pitänyt kolmekymmentä vuotta.
Myytti luovuuden ja alkoholin kaveruudesta elää yhä sitkeästi. Mäkelääkin varoiteltiin, että kirjoittaminen menee jumiin raitistumisen myötä. Kollega Väinö Kirstinä pelotteli, ettei sanoja enää soljuisi Mäkelän sulkakynästä. Psykiatri, jolta kirjailija etsi tukea, tokaisi: ”Ryyppyputket kuuluvat luovuuteen”.
Nyt vuosien päästä Mäkelä uskoo luovuuden tulevan muusta kuin ”olviretkistä Schleusingeriin”. Ne vain sumensivat aivot, hän kuittaa viinaromantiikan. Aidosta kirjoittamisen ilosta tuskin saattoi puhua.
Uransa alussa Mäkelä rustasi runoja, mutta hänessä syttyi toive tehdä proosakirja. Hän aivovoimisteli: olenko elänyt sellaisen elämän, josta kehkeytyy kirjailija? Tässä yhteydessä Mäkelä kertoo kiintoisan anekdootin. ”On elettävä sellainen elämä, että syntyy kirjailija”- toteamus on pantu Erno Paasilinnan suusta singonneeksi. Mäkelä allekirjoittaa väitteen, mutta nimeää sen isäksi Tuomas Anhavan.
Mäkelä uskoo sählänneensä ja sotkeneensa asioita elämänsä varrella tarpeeksi täyttääkseen tuon kriteerin. Syntyykin yhden päivän romaani Vesikko (1988).
Vaikka puheena olevan kirjan nimi viittaa kirjoittamiseen iloisena hommana, Mäkelä kertoo sen toisinaan olevan melkoista kivireen kiskomista. Claes Andersson vertasi kirjoittamista Sisyfoksen työhön. Kun kiven saa vyörytettyä vuoren huipulle, se vierii alas. Vaivatonta kirjoittamista ei ole, Andersson synkisteli. Ei kirjoittamisen ilo ole Mäkelälläkään sen helppoudessa. Ehkä lyriikan teon suhteen sanat soljuvat sutjakkaammin? ”Proosa kirjoitetaan, runo annetaan”, Mäkelä luonnehtii. Ei runo kuitenkaan mitenkään mystisesti tule, kirjailija tarkentaa. Säkeitä virtaa alitajunnasta ja ne on saatava paperille.
Mäkelän kirjoittamisen ilon lääniä lisännee hän kielitaitonsa. Maailman kielistä luontuvat italia, saksa, venäjä ja ranska. Venäjän Mäkelä intoutui opettelemaan halutessaan lukea Tšehovia alkukielellä. Hän pitää lukemista kirjoittamisen ruokamultana ja Anton Tšehovia suurimpana opettajanaan. Hän uskookin, että kirjoittamista voi opetella lukemalla. Mitä enemmän luet, sen parempi, koska kaikki kirjoittaminen perustuu siihen, mitä opimme toisilta.
Leino-työn aikaan arkistoihin piti mennä miltei asumaan. Vaikka Mestari oli puhdas fiktio, kirjailija tahtoi pysyä Eino Leinon elämän tosiasioiden askelmerkeissä. Mäkelä halusi löytää tekstiin Leinon oman äänen. Hän alkoi puhua Leinon omaa sanontaa matkien päästäkseen paremmin sisään tämän ilmaisuun.
Leino-kirjan teon historia paljastaakin, ettei romaani syntynyt minään inspiraation pulputuksena vaan enemmänkin arkisen puurtamisen tuloksena. Opuksen ympärille sukeutui kiintoisa suukopu siteerauksista ja lainausmerkkien käytöstä. Panu Rajala puolusteli ”Inha-varkauttaan” väittäen Mäkelän toimineen yhtä plagiatorisesti Leinosta kirjoittaessaan. Mäkelä kykenee osoittamaan uskottavasti Rajalan puhuneen paltturia.
Vuoden 1995 Finlandia-palkinto osui Mestarin kohdalle. Mäkelä muistelee, kuinka Martti Anhava soitti: ”Diktaattori [Maria-Liisa Nevala] on antanut armonsa auringon paistaa yllesi.” Kirjailija tunnustaa toimineensa ristiriitaisesti pannessaan palkintorahat taskuunsa, koska tunsi vastenmielisyyttä kirjallisia kilpajuoksuja kohtaan.
Mäkelä valaisee kirjoittajan arkensa kulkua. Hän aloittaa hommat jo viiden maissa aamulla. Tyhjän paperin kammoa hän ei sano juuri kokeneensa. Jos tulee kuiva kausi, Mäkelä petrailee kesken jääneitä tekstejä. Kirjoitusten viimeistely pitää kuitenkin jossain vaiheessa lopettaa, hän opastaa. Mikään teksti ei tule koskaan täysin tyydyttäväksi.
Kirjailijan välit isäänsä olivat kehnot. Vanhemmat olivat eronneet. Mäkelä valmistui opettajaksi. Kun hän kertoi isälleen, ettei ala opettajan töihin vaan kirjailijaksi, isä jyräytti: ”Sinusta Hannu ei koskaan tule kirjailijaa.” Suhde isään oli niin tulehtunut, että Mäkelä otti tuon kannustuksena. Hän lähetti sittemmin 102-vuotiaaksi eläneelle isälleen jokaisen julkaistun teoksensa, ”joita lopulta oli ainakin sadan verran”, Mäkelä kuittaa.
Teoksessaan Äiti Hannu Mäkelä tunnustaa olevansa äidin poika. Kirjailija Jaakko Syrjän mukaan se onkin monelle kirjailijalle tunnusomaista. Mäkelän kirjailijan taival alkoi jo vuonna 1947, kun äiti opetti Hannu-pojan lukemaan. Tuleva kirjailija oli vajaa viisivuotias. Hän muistelee ensimmäisten kirjoitusyritelmien syntyneen samoihin aikoihin.
Kohtapuoliin Mäkelä saa kirjoittajana juhlia 80-vuotispäiviä. Voimat se ottaa,mutta jotain myös antaa, hän luonnehtii urakkaansa. Ja lisää luettavaa on Suomen Tšehovilta tulossa.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Päätoimittaja on taas kirjoittanut yhden pääkirjoituksen. Hän kuvittelee olevansa optimistinen, mutta se ei ehkä välity.
Lehden 80-vuotisjuhlanumeron kansiteos on Janne Erkkilän ”Ehtymys”. Teoksen voi nähdä Taivalkosken Päätalokeskuksessa 23.4.–23.5.2025 Erkkilän näyttelyssä Protosynteesi 5.0.
Visa Koiso-Kanttilan toisen pitkän näytelmäelokuvan Uhma ensi-ilta on suomalaisen kulttuurin päivänä 28.2.2025. ”Eräänlainen klassikkoelokuva siitä tulee aihevalintansa ja lokaationsa takia”, Matti A. Kemi kirjoittaa.
Pohjoisen kulttuuriorganisaatiot haastavat kulttuurin tekijöitä mukaan kuntavaalikampanjaan pohjoisen kulttuurin puolesta – lue lisää klikkaamalla!
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.