
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Naomi Klein: Tuli on irti. Maapallon polttava tulevaisuus. Suom. Laura Kalmukoski. 352 s. Into 2022.
Maailmanlopun profeettoja on iät ajat piisannut. Sellaiseksi ilmoittautumalla on sukelaan päässyt hullun kirjoihin, mutta nykyisin tuomiopäivän julistajilta löytyy faktaa. Tutkijoilla on vankka konsensus, että elämme parhaillaan historiallisen suuren ekosysteemin tuhon aikaa. Eli pallo tulessa, sivilisaatio kusessa.
Naomi Klein katsoo, etteivät ilmastokatastrofiin ole syyllisiä sinä ja minä vaan kapitalismi, jonka etujoukkona häärivät ylikansalliset fossiiliset energiayhtiöt. Hän valottaa uskottavasti, ettei muodikas antroposeenin käsite (eli ihmisvaikutus maan geologiaan) kata kunnolla ilmastonmuutoksen taustaa tehdessään ahneuden nimissä meidät kaikki valikoimatta syntisäkeiksi maapallon paskojina.
Kuudes sukupuuttoaalto jyllää ja biodiversitteetissä kato käy, mutta ilmiöistä Kleiniä tulkiten voi todellakin moittia kapitalisaatiota, kolonisaatiota ja patriarkaattia. Silti, jos käsitämme kapitalismin antroposeenin sisäiseksi rakenteelliseksi subjektiksi, voimme yleisellä tasolla myöntää olevan oikeutettua väittää homo sapiensin parhaillaan muovaavan äiti-maan geologisia kasvoja.
Jo 1980-luvulla systeemi haisi, mutta reaganilais-thatcheriläinen kiihkokapitalismi pyyhki jalkansa ilmastotieteen faktoihin. Kaikesta talouden säätelystä luovuttiin. Uusliberalismi vapautti pääoman kahleistaan juuri, kun säätelyn keinoin ilmastonmuutosta olisi voitu ryhtyä suitsimaan, ajoissa. Margaret Thatcher rykäisi: ”Yhteiskuntaa ei ole olemassa”.
Klein kirjoittaa, kuinka rikkaat läntiset teollisuusmaat omaavat suuremman syyllisyyden maapallon muutumisesta industrialismin kaatopaikaksi kuin köyhä etelä. Meidän on vihdoinkin tunnustettava tämä velkamme etelän ihmisille, hän vaatii.
Nykytila juontuu Kleinin mukaan atlanttisesta orjuudesta, ”ihmisten ryöstämisestä Afrikasta” ja maan anastamisesta alkuperäisasukkailta. Nämä kaksi julmaa pakkolunastusta olivat niin voittoisia, että niiden tuottamalla ylimääräisellä pääomalla toteutettiin fossiilisiin polttoaineisiin perustuva teollinen vallankumous. Se merkitsi myös ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen lähtölaukausta, Klein muistuttaa.
Edelliseen liittyy myös ideologinen aivopesu, epätieteellinen ja teologinen narratiivi valkoisten ja kristittyjen ylivertaisuudesta. Klein lainaa hyväksyvästi politiikantutkija Cerid Robinsonia, joka kutsui näin syntynyttä talousjärjestelmää ”etniseksi kapitalismiksi”. Kolonisaatiossakin he ottivat oman tulkintansa mukaa vain haltuun ”ei-kenenkään maata”.
Klein sitoo ilmastokriisin synnyn monella tasolla historiaan. Hän etsii myös sen ratkaisua historiasta. Kun Franklin D. Rooseveltin New Deal -uudistusohjelma selätti julkisilla investoinneilla 1930-luvun suuren laman, Klein hahmottelee läpi teoksensa sen modernia versiota, Green New Deal -uudistusohjelmaa. Sen voimin pitäisi uusliberalistisen kapitalismin isännöimä talousjärjestelmä muuttaa ilmastotieteen vaatimukset huomioon ottavaksi suunnitelmataloudeksi.
Klein kirjoittaa, ettei IPCC:n suosituksia voi toteuttaa millään vippaskonsteilla, vaan meidän täytyy hyväksyä talousjärjestelmään radikaaleja muutoksia globaalissa mitassa. Tuli on irti -teoksen tekijä tietää, että Green New Dealin ajajia on syytetty sosialismin salakuljettamisesta kapitalismin linnakkeisiin. Vastavoimat ovat mahtavat. Muiden muassa estottoman kapitalismin lipunkantajat kuten Ayn Rand -instituutti ja Heritage Foundation tekevät kaikensa, jotta äänestäjämassat pysyisivät ilmastoskeptisessä populismissaan.
Maapallon rikkaat ovat rikollisimmat planeettamme tuhomisessa. Klein muistuttaa kymmenen prosentin äveriäimmistä sen pinnalla palloilevista tuottavan 50 prosenttia maailman päästöistä. Telluksen roopeankkojen osuus tässä kaatopaikkaistamisessa on suoraan verrannollinen heidän ylivertaiseen rikkauteensa. On laskettu, että 10 prosenttia ihmisistä omistaa noin 86 prosenttia kaikesta varallisuudesta. Puolet maapallon väestöstä ei omista mitään. Raharuhtinaiden ja rutiköyhien väliin jää keskiluokka, joka muodostaa noin 40 prosenttia väestöstä. Sen omistusosuus varallisuudesta jää kuitenkin vaivaiseen 14 prosenttiin.
Ongelma on se, ettei keskiluokka pahemmin kritisoi rikkauksissa rypevää pääomaporvaristoa. Se samaistuu säyseästi yläpuolelleen sijoittuviin. Globaalissa katsannossa yhteiskunnallisen muutoksen kannalta avainasemassa kellivä keskiluokka kokee uhkanaan kaikesta osattoman köyhälistön. Tässä asetelmassa vaatii hyvin kehittynyttä optimismia uskoa, että tähän status quo -asetelmaan tulisi muutosta minkään habermasilaisen rationaalisen keskustelun tietä. Ehkä vasta massiivisten katastrofien kautta kulutuskapitalismin paaduttama parempi väki nöyrtyy ilmastoparannukseen?
Sitä paitsi rahvaan keskuudessa oikeistopopulismi marssii jyrmyin askelin voitosta voittoon. Kuten viimeksi Ruotsissa ja Italiassa. Klein pelkää, ettei ekofasismikaan ole poissuljettu vaihtoehto.
Green New Deal -ohjelman päälle heittävät synkän varjonsa realisosialismin fossiilikommunismin epäonnistuneet yhteiskuntakokeilut. Talouden makrotason suunnittelu mielletään sosialismiksi. Vaikka Klein sanoutuu irti historiallisesti epäonnistuneista sosialismin malleista, hän muistuttaa, kuinka varakas talousliberalistinen eliitti ja sen ahterissa seilaava keskiluokka kyllä valtaosin tiedostaa ilmastotieteen faktat tosiksi, mutta pelkää niiden pohjalta pakottautuvia kollektiivisia toimia planeettamme pelastamiseksi.
Kun Klein puhuu Green New Dealin suuresta projektista, sen ytimeen hän haaveilee demokraattisen ekososialismin. Tämän suunnitelmatalouden tulisi muodostua maailmanlaajuisesti kattavaksi: ”Vastataksemme ilmastonmuutoksen vaatimuksiin meidän täytyy rikkoa kaikkia vapaiden markkinoiden pelikirjan sääntöjä ja nopeasti”, hän täsmentää. Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä, kirjoittajamme pelottelee varakasta vallasväkeä.
Kun YK:n pääsihteeri António Guterres tutustui syksyllä 2022 Pakistanissa ilmastonmuutoksen aiheuttamiin tulva- ja kuivuustuhoihin, hänen sanoistaan aisti hätähuudon: ”Tämä on hulluutta. Tämä on joukkomurhaa.” Guterres vaati ihmiskuntaa lopettamaan luonnon vastaisen sodan.
Greta Thunberg tunnustaa Naomi Kleinin erääksi innoittajakseen.Vastavuoroisesti Klein kunnioittaa Gretaa ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun omanatuntona. Kun Greta Thunberg kutsuttiin Davosiin puhumaan pallomme äveriäälle liituraitakermalle, hänen sanansa olivat karuja: ”En halua teidän toivoanne. Haluan että panikoitte.” Thunberg vaati, että rikkaat kuulijat toimisivat kuin ”heidän talonsa olisi tulessa, koska se on”.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Visa Koiso-Kanttilan toisen pitkän näytelmäelokuvan Uhma ensi-ilta on suomalaisen kulttuurin päivänä 28.2.2025. ”Eräänlainen klassikkoelokuva siitä tulee aihevalintansa ja lokaationsa takia”, Matti A. Kemi kirjoittaa.
Pohjoisen kulttuuriorganisaatiot haastavat kulttuurin tekijöitä mukaan kuntavaalikampanjaan pohjoisen kulttuurin puolesta – lue lisää klikkaamalla!
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.