Maria Matinmikko: Värit. Siltala 2017.
”Tekotaiteellista”, eräs ystäväni huudahti lukiessaan otteita Maria Matinmikon uudesta runoteoksesta Värit. Tuomio oli hätäinen. Teos on kyllä haastava ja aavistuksen provokatiivinen. Kyse on esteettisestä teoretisoinnista: missä menevät valmiin runon rajat, mitä voi sanoa, mikä ei runoon sovi ja millä tavoin näkyvä todellisuus piirtyy hitaasti eteemme samojen arvostelmien kautta.
Tästä huolimatta tuskastuin alussa itsekin kirjan äärellä. Tanssiva karhu -palkinnon voittanut Valkoinen lumosi avoimuudellaan. Teoksen tuokiokuvat olivat läpeensä abstrakteja, mutta aina niitä ei tuntunut olevan tarvetta tulkita. Se vapautti lukukokemusta. Sitä seurannut Musta konkretisoi havaintonsa. Kyse oli ruumiillisuudesta maailmassa, jossa oleminen on kouriintuntuvaa.
Värit taistelee edeltäjiensä teoretisointeja vastaan. Sen välähdykset ovat sekä konkreettisia että hajoavat palasiksi mahdottomien vertausten ja aisti-ilmiöiden painosta. Saman runon voi lukea raikkaana kuvavirtana ja seuraavana hetkenä ymmärtää, että kyse lienee arkisesta havainnoinnista. Jos ”ilmassa leijailee nakkikeitto” tai naiselta paljastuu penis, kyse voi olla todellisen elämän ilmiöstä, mutta Matinmikon vakavan runoilijanäänen keskellä muotoilu tuntuu härnäävältä.
Parhaimmillaan Värit kyseenalaistaa koko runouden tekemisen perinteen. Teos tasapainoilee hallitun ilmaisun ja satunnaisten, tekstistä vulgaaristi esiin pomppaavien huomioiden välillä. Se ylevöittää asioita kulttuurista piittaamatta ja on paikoin rentouttavan vapautunutta.
Perinteisimmillään runot asettuvat surrealistiseen jatkumoon. Silloin lauseet kuten ”Aataminomena niellään kokonaisena” tai ”Nainen näkee näyn, jossa kalastaja pitää hohtavaa appelsiinia kädessään” vaativat esiin tulkintaa. Tähän lukemistapaan teos on liian runsas. Kun ”Pilvien prinssin residenssin keskellä leijuu yhtäkkiä valtava / syksyinen kukkakaali” näyttäytyy runo sekä elämän ja kuoleman hallitsemana että rajattomana nonsensenä.
Symboliikka sitoo teosta historiaan. Vapaa esteettinen teoretisointi ja avoimempi tulkinta houkuttelee enemmän.
Onko teos sitten tekotaiteellinen, kuten runoja satunnaisesti lukeva ystäväni päätteli? Uskoisin, että Matinmikko saattaisi vastata varovaisen myöntävästi ja kysyä sen jälkeen, mikä tekee tekotaiteellisuudesta niin ongelmallista. Tällaisten seikkojen takia Värit voi olla raskas lukukokemus, mutta kun se yhdessä hetkessä näyttää vaativan perehtymistä taiteenfilosofiaan, palauttaa se seuraavassa lukijan maanpinnalle liki voimakeinoin. Kyse on myös leikin logiikasta ja kokemuksen rajojen epämääräisyydestä, suoranaisesta kielennäyttämisestä lukijalle.
Itselleni trilogian teoksista viehättävin saattaa olla ilmaisultaan konservatiivisin ja kolkoin Musta. Siinä tavoitettiin suomalaisen mielenlaadun ydinaineksiin kuuluvia ruumiillisuuden ja melankolian sävyjä. Värit on loogista jatkumoa sarjalle mutta tulee ajoittain lähelle kotimaisen nykyproosarunon jo nähtyjä ilmaisutapoja, vaikkapa Saila Susiluodon teoksia. Joskus kokeellisuus yksinomaan turruttaa ja teos sulkee itsensä aivan turhan monen lukon taa, olkoonkin että tämä lukijaa harhauttava rakenne sulautuu kirjan teemaan.
Värit onkin syytä asettaa osaksi jatkumoa. Hanki siis Matinmikon aiemmatkin teokset ja suorita vertailua. Magic-korttipelin kortin muuntuminen kuin pyhitetyksi asetelmaksi – kuten eräässä proosarunossa kuvataan – asettuu kontekstiinsa ja loistoonsa vasta vertaillessa sitä aiempien teosten esteettisiin ratkaisuihin. Ilman ymmärrystä kokonaisuudesta Värit voi näyttäytyä hallitsemattomana, kuin värejä rumasti yli kankaan valuttavana maalauksena. Yhtä vahvasti sen voi nähdä uuden runoilmaisun pidikkeettömän rohkeana, jopa poliittisena julistuksena.
Mielenkiintoista on pohtia, onko valmiiksi saatu trilogia jonkin teoretisoinnin päätös vai jatkaako runoilija ruumiin ja kokemuksellisuuden teemojen käsittelyä. Matinmikon runoilijanääni on omaperäinen ja ikuisuusteemojen käsittelykulma riittävän vino. Seuraavaa askelta jää odottamaan.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
“Koska katsoin elokuvan pressiesityksen sijaan julkisessa näytöksessä, reilun kolmenkymmenen hengen yleisöstä pääsi kerrankin aistimaan välittömiä reaktioita.” Matti A. Kemi katseli Hytin nro 6.
On helppo ymmärtää, miksi kapellimestari Mihhail Gerts on niin suosittu Oulussa. Oulu Sinfonian syksyn viidennessä kausikonsertissa mies viuhtoi menemään kuin Stokowski ikään.
Oulu Sinfonian syksyn 2021 neljännessä kausikonsertissa soolosoittimena kuultiin selloa. Ilkka Kotajärvi todisti Michał Nesterowiczin vahvaa debyyttiesiintymistä orkesterin tahtipuikossa.
“Kannabiskatkuiset, elämässään mahdollisesti lopulta luovuttavat hahmot ovat toiminnassaan ihailtavan periksiantamattomia oman elämänsä sankareita.” Matti A. Kemi arvioi Juho Raution novellikokoelman Sunnuntain rajat.
“Tyhmästi tehty on selvästi tummempisävyisempi kuin yksikään aiemmista [Heidi Silvanin] kirjoista”, Marjo Jääskä kirjoittaa.
“Illiberaaleiksi kääntyneitä populisteja ja kommunitaristeja täytyy käsitellä ymmärtävästi. He ovat usein epäoikeudenmukaisuuden uhreja, eikä heidän käsityksiään kohtaamistaan vääryyksistä muuteta voimakkailla hyökkäyksillä heitä vastaan.” Ville Hytönen arvioi kaksi politiikan professori Jan-Werner Müllerin teosta.
“Kaltiota pyydettiin lähettämään paikalle kaksi henkilöä, mutta Jaakko Laitinen ei yrityksistä huolimatta ehdi saada Rovaniemellä toista koronarokotetta ajoissa, joten hän pääsisi Norjassa ainoastaan karanteenihotelliin (500 kruunua per yö, täysihoito).”
Zorron tarinasta tehty musikaali sai Suomen kantaesityksensä Kajaanissa lokakuun alussa. Kaltiolle musikaalin arvioi Seppo Turunen.
M. A. Nummisen muistelmien ensimmäisessä osassa kuunnellaan Wagneria ja lauletaan Wittgensteinia sekä sukupuolielämän tietoteoksia.
“Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle.” M. A. Nummisen Helsinkiin arvioi Juhani Rantala.
“Parinkymmenen kilometrin rautatiepätkän sähköistäminen Laurilasta Tornioon ja Haaparannan asemalle on vihdoin saatu valtion väylähankebudjetteihin, eli toivottavasti viimeistään Oulun kulttuuripääkaupunkivuonna 2026 tänne pääsee Euroopasta – ja täältä muualle Eurooppaan – myös luonnon kannalta nykyistä kestävämmin.”
