
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Maria Matinmikko: Värit. Siltala 2017.
”Tekotaiteellista”, eräs ystäväni huudahti lukiessaan otteita Maria Matinmikon uudesta runoteoksesta Värit. Tuomio oli hätäinen. Teos on kyllä haastava ja aavistuksen provokatiivinen. Kyse on esteettisestä teoretisoinnista: missä menevät valmiin runon rajat, mitä voi sanoa, mikä ei runoon sovi ja millä tavoin näkyvä todellisuus piirtyy hitaasti eteemme samojen arvostelmien kautta.
Tästä huolimatta tuskastuin alussa itsekin kirjan äärellä. Tanssiva karhu -palkinnon voittanut Valkoinen lumosi avoimuudellaan. Teoksen tuokiokuvat olivat läpeensä abstrakteja, mutta aina niitä ei tuntunut olevan tarvetta tulkita. Se vapautti lukukokemusta. Sitä seurannut Musta konkretisoi havaintonsa. Kyse oli ruumiillisuudesta maailmassa, jossa oleminen on kouriintuntuvaa.
Värit taistelee edeltäjiensä teoretisointeja vastaan. Sen välähdykset ovat sekä konkreettisia että hajoavat palasiksi mahdottomien vertausten ja aisti-ilmiöiden painosta. Saman runon voi lukea raikkaana kuvavirtana ja seuraavana hetkenä ymmärtää, että kyse lienee arkisesta havainnoinnista. Jos ”ilmassa leijailee nakkikeitto” tai naiselta paljastuu penis, kyse voi olla todellisen elämän ilmiöstä, mutta Matinmikon vakavan runoilijanäänen keskellä muotoilu tuntuu härnäävältä.
Parhaimmillaan Värit kyseenalaistaa koko runouden tekemisen perinteen. Teos tasapainoilee hallitun ilmaisun ja satunnaisten, tekstistä vulgaaristi esiin pomppaavien huomioiden välillä. Se ylevöittää asioita kulttuurista piittaamatta ja on paikoin rentouttavan vapautunutta.
Perinteisimmillään runot asettuvat surrealistiseen jatkumoon. Silloin lauseet kuten ”Aataminomena niellään kokonaisena” tai ”Nainen näkee näyn, jossa kalastaja pitää hohtavaa appelsiinia kädessään” vaativat esiin tulkintaa. Tähän lukemistapaan teos on liian runsas. Kun ”Pilvien prinssin residenssin keskellä leijuu yhtäkkiä valtava / syksyinen kukkakaali” näyttäytyy runo sekä elämän ja kuoleman hallitsemana että rajattomana nonsensenä.
Symboliikka sitoo teosta historiaan. Vapaa esteettinen teoretisointi ja avoimempi tulkinta houkuttelee enemmän.
Onko teos sitten tekotaiteellinen, kuten runoja satunnaisesti lukeva ystäväni päätteli? Uskoisin, että Matinmikko saattaisi vastata varovaisen myöntävästi ja kysyä sen jälkeen, mikä tekee tekotaiteellisuudesta niin ongelmallista. Tällaisten seikkojen takia Värit voi olla raskas lukukokemus, mutta kun se yhdessä hetkessä näyttää vaativan perehtymistä taiteenfilosofiaan, palauttaa se seuraavassa lukijan maanpinnalle liki voimakeinoin. Kyse on myös leikin logiikasta ja kokemuksen rajojen epämääräisyydestä, suoranaisesta kielennäyttämisestä lukijalle.
Itselleni trilogian teoksista viehättävin saattaa olla ilmaisultaan konservatiivisin ja kolkoin Musta. Siinä tavoitettiin suomalaisen mielenlaadun ydinaineksiin kuuluvia ruumiillisuuden ja melankolian sävyjä. Värit on loogista jatkumoa sarjalle mutta tulee ajoittain lähelle kotimaisen nykyproosarunon jo nähtyjä ilmaisutapoja, vaikkapa Saila Susiluodon teoksia. Joskus kokeellisuus yksinomaan turruttaa ja teos sulkee itsensä aivan turhan monen lukon taa, olkoonkin että tämä lukijaa harhauttava rakenne sulautuu kirjan teemaan.
Värit onkin syytä asettaa osaksi jatkumoa. Hanki siis Matinmikon aiemmatkin teokset ja suorita vertailua. Magic-korttipelin kortin muuntuminen kuin pyhitetyksi asetelmaksi – kuten eräässä proosarunossa kuvataan – asettuu kontekstiinsa ja loistoonsa vasta vertaillessa sitä aiempien teosten esteettisiin ratkaisuihin. Ilman ymmärrystä kokonaisuudesta Värit voi näyttäytyä hallitsemattomana, kuin värejä rumasti yli kankaan valuttavana maalauksena. Yhtä vahvasti sen voi nähdä uuden runoilmaisun pidikkeettömän rohkeana, jopa poliittisena julistuksena.
Mielenkiintoista on pohtia, onko valmiiksi saatu trilogia jonkin teoretisoinnin päätös vai jatkaako runoilija ruumiin ja kokemuksellisuuden teemojen käsittelyä. Matinmikon runoilijanääni on omaperäinen ja ikuisuusteemojen käsittelykulma riittävän vino. Seuraavaa askelta jää odottamaan.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.
”Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Risto Kormilainen arvioi Naisvankilan pomon.
”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.
”Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia”, pohdiskelee Esko Karppanen Runeberg-palkintoehdokkaaksikin valitusta Tiina Lehikoisen Punelmia-teoksesta.