Estetiikon järkeistys arjen tyhjyydestä

Oululaislähtöinen runoilija-prosaisti Maria Matinmikko (s. 1983) jatkaa teoksellaan SIIS NIIN, suuri ihmetys Valohämyn (2023) kaltaista sekatekniikkaa. SIIS NIIN on nimensä mukainen suuri ihmetys sekä aiheiltaan että konstruktioltaan. Seka(taide)tekniikallaan teos yhyttää itseensä runoutta, esseitä, valokuvataidetta, maalauksia ja piirroksia.

Omakohtaiset esseet käsittelevät Matinmikon arkea ja havaintoja. Hän pohtii äitiyden lisäksi teosten reseptiota ja teoksellisuutta esimerkiksi Jacques Derridan ja Marguerite Duras’n kirjoitusten pohjalta, japanilaisen kulttuurin jaloutta sekä aiempien kotikaupunkiensa ontologiaa.

Viittauksina (tai pikemmin kehuvina nostoina) mainitaan 2020-luvun taitteen merkittävimmät kotimaiset runoteokset (muun muassa Aki Salmelaa, Elsa Tölliä, Kristian Blombergia, Silja Järventaustaa), keskustellaan Sirkka Turkan ja Kari Aronpuron teoksien kautta ja siteerataan bell hooksia, Stuart Hallia ja Spice Girlsia.

Muutamaan sataan sivuun mahtuvat Matinmikon lukeneisuus huomioineen, Sami Jalosen abstraktit maalaukset ja piirokset sekä Matinmikon arkiset kuvat Japanin-matkalta. Kauniit grafiikat ja kuvatekstittömät valokuvat yhtyvät lyhyisiin säkeistöihin. Taittoon, värinmäärittelyyn ja paperin laatuun on nähty vaivaa. Teosta silmäilee mielellään.

Syvällisyytensä tähden teoksesta ei tosin ole kahvipöytäkirjaseksi, koska mietteiden jykevyys lyhyissä esseesarjoissa kolauttaa. Teos tarkastelee omaa määrittelemättömyyttään: ”En voi olla ajattelematta uutta kirjastoluokkaa: teksti- ja mahdollisesti taiteenlajeja yhdistävän hybridikirjallisuuden luokkaa. […] Kirjastoluokka on eräänlainen lukuohje. Olen törmännyt luokituksen osuvuuden ongelmaan myös jokaisen oman kirjani kohdalla.”

Tällä kyseisellä sivulla (s. 173) on listattuna kotimaisen kirjallisuuden hybriditeoksia, kuten Pontus Purokurun Römaani, Elsa Töllin Fun Primavera, Taneli Viljasen Vyöhyke ja Sirkka Turkan Yö aukeaa kuin vilja. Viitteessä mainitaan Aurora Ala-Hakulan teos Hybridimanifesti ja avataan manifestin sisältö pääkohdittain viitteeseen lähdetietoineen mukavan laveasti. Sivun listaus on sekin lukuohje mennä syvemmälle hybriditeoksien viidakkoon.

Matinmikko on parhaimmillaan esseissään. Vähäiset runofragmentit jäävät etäisiksi ja osin irtonaisiksi, mutta ne rytmittävät taiten luotua keskustelua populaariteoksien ja tiedeartikkeleiden välillä.

Tuntuu, kuin lukisi taiteilijan työhuoneen kaikkia kirjapinoja ja niistä muovailtuja muistiinpanoja vuoden ajalta ilman päiväkirjamaisia päiväyksiä tai kustannustoimittajan vaateita typistää teoksen sisäismaailma tiettyyn rajoittuneisuuteensa. Mutta Matinmikon teoksen viidakollapa on tarkat rajat, selkeät havainnot ja looginen sisäismaailma.

Turkulaistuneena Matinmikko kuvailee purevasti suhdettaan aiempiin kotikaupunkeihinsa Rovaniemeen ja Ouluun. Hailuodon merellisyys ei toteutunut taajaman rivitalosta käsin. Kolme- ja puolisivuisen ajatuksen ruumiin paikkasidonnaisuudesta ja muistoista Matinmikko kuvaa omakohtaisena, haikeana muistojen tulvana. ”Kirjoitus on maa, tila, avaruus, paikka”, hän ankkuroi kaupunkien sisätautioppia, ikään kuin hän kirjoittajana olisi ”Oulun perna, maksa tai munuaiset, irrallaan”.

Oululaisuuden Matinmikko tiivistää monisyisen ja helkkyvän kuvailujen jälkeen: ”Oulu säilyy unena ja ulkoilmamuseona, koska en ole elänyt siellä nuoruuden ekskursioni jälkeen. Lähes turistimaisen ulkopuolisuuden ja suorastaan aineellisen sekoittumisen kokemukset limittyvät. Ehkä taakse jätetyt kotikaupungit ovat aina hämmentäviä, koska niiden materiaalisuus on psyykkistä: pientareet, rannat ja kulmaukset ovat täynnä muistoja, ja toisaalta vierauden kokemus leikkaa muistelijan kuvasta pois kuin paperinuken.”

”Oululainen suoruus tarkoittaa sitä, että päättää sanoa jotain räikeän suoraan tiedostaen, että se on on räikeää. Juuri tähän kätkeytyy huumori: näin suoraan on lähes tahditonta puhua, mutta puhun silti, koska talvi on suhteettoman pitkä ja kylmä ja koska tahdikkuuden tuolla puolen todellisuus revähtää auki käsille ja silmille. Eloon. Räikeyteen kätkeytyvät itseironia, rakkaus ja tärkeys. Ei ole aikaa hukattavaksi kiertelyyn eikä sanomatta jättämiseen. Joskus nolottaa hirveästi jälkeenpäin.”

Matinmikko päättää kuvauksensa: ”Väitän, että tämä suoruus liittyy talveen: Oulussa suu saattaa kangistua tai täyttyä lumesta kesken lauseen, on oltava ytimekäs. Tai yhtäkkiä kesken lauseen pimeyttä onkin aivan liikaa.”

SIIS NIIN on ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen. Sen mattapintaiset, grafiikalle soveliaat sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme. Populaarikulttuurin elokuvanostoina ovat sellaiset klassikot kuin Sofia Coppolan Lost in Translation tai Terrence Malickin Knight of Cups. Näistä elokuvista päädytään pohtimaan tarot-korttien historiaa tai edeltävän elokuvan japanilaista vierauden kokevuutta valokuvina ruuhkametrosta ja hiljaisesta puistomaisemasta.

Kirja jakaantuu viiteen osaan: ”Rituaali”, ”Paradoksi”, ”Hämäryys/Kohina”, ”Sattuma/Kaaos/Järjestys” ja ”Hauta”. Toiseksi viimeisessä jaksossa Matinmikko on japanilaisen estetiikan äärellä, joten todetaan lopuksi teos sen opettamien termien avuin

Teoksen onnistuminen on sen leikittelevyys, kepeys raskaiden pohdintojen sivustalla. Tämä teos ei ole wabi, esteettisenä terminä viittaus ”karuun, pelkistettyyn ja viimeistelemättömään ulkomuotoon”. Sen sijaan se voisi olla länsimaalaisen esteetiikon yritys olla shibui; viittaus ”perusolemukseltaan tyhjyyden ulkoiseen ilmaukseen”.

Onneksemme se ei myöskään ole sabi, surumielinen, syrjäänvetäytyvä ja yksinäinen, koska teos keskustelee onnistuneesti Matinmikon universumin lisäksi muun maailmankaikkeuden kanssa.