Satunnainen ilmiökavalkadi välkehtii kapinallisesti

”Tekotaiteellista”, eräs ystäväni huudahti lukiessaan otteita Maria Matinmikon uudesta runoteoksesta Värit. Tuomio oli hätäinen. Teos on kyllä haastava ja aavistuksen provokatiivinen. Kyse on esteettisestä teoretisoinnista: missä menevät valmiin runon rajat, mitä voi sanoa, mikä ei runoon sovi ja millä tavoin näkyvä todellisuus piirtyy hitaasti eteemme samojen arvostelmien kautta.

Tästä huolimatta tuskastuin alussa itsekin kirjan äärellä. Tanssiva karhu -palkinnon voittanut Valkoinen lumosi avoimuudellaan. Teoksen tuokiokuvat olivat läpeensä abstrakteja, mutta aina niitä ei tuntunut olevan tarvetta tulkita. Se vapautti lukukokemusta. Sitä seurannut Musta konkretisoi havaintonsa. Kyse oli ruumiillisuudesta maailmassa, jossa oleminen on kouriintuntuvaa.

Värit taistelee edeltäjiensä teoretisointeja vastaan. Sen välähdykset ovat sekä konkreettisia että hajoavat palasiksi mahdottomien vertausten ja aisti-ilmiöiden painosta. Saman runon voi lukea raikkaana kuvavirtana ja seuraavana hetkenä ymmärtää, että kyse lienee arkisesta havainnoinnista. Jos ”ilmassa leijailee nakkikeitto” tai naiselta paljastuu penis, kyse voi olla todellisen elämän ilmiöstä, mutta Matinmikon vakavan runoilijanäänen keskellä muotoilu tuntuu härnäävältä.

Parhaimmillaan Värit kyseenalaistaa koko runouden tekemisen perinteen. Teos tasapainoilee hallitun ilmaisun ja satunnaisten, tekstistä vulgaaristi esiin pomppaavien huomioiden välillä. Se ylevöittää asioita kulttuurista piittaamatta ja on paikoin rentouttavan vapautunutta.

Perinteisimmillään runot asettuvat surrealistiseen jatkumoon. Silloin lauseet kuten ”Aataminomena niellään kokonaisena” tai ”Nainen näkee näyn, jossa kalastaja pitää hohtavaa appelsiinia kädessään” vaativat esiin tulkintaa. Tähän lukemistapaan teos on liian runsas. Kun ”Pilvien prinssin residenssin keskellä leijuu yhtäkkiä valtava / syksyinen kukkakaali” näyttäytyy runo sekä elämän ja kuoleman hallitsemana että rajattomana nonsensenä.

Symboliikka sitoo teosta historiaan. Vapaa esteettinen teoretisointi ja avoimempi tulkinta houkuttelee enemmän.

Onko teos sitten tekotaiteellinen, kuten runoja satunnaisesti lukeva ystäväni päätteli? Uskoisin, että Matinmikko saattaisi vastata varovaisen myöntävästi ja kysyä sen jälkeen, mikä tekee tekotaiteellisuudesta niin ongelmallista. Tällaisten seikkojen takia Värit voi olla raskas lukukokemus, mutta kun se yhdessä hetkessä näyttää vaativan perehtymistä taiteenfilosofiaan, palauttaa se seuraavassa lukijan maanpinnalle liki voimakeinoin. Kyse on myös leikin logiikasta ja kokemuksen rajojen epämääräisyydestä, suoranaisesta kielennäyttämisestä lukijalle.

Itselleni trilogian teoksista viehättävin saattaa olla ilmaisultaan konservatiivisin ja kolkoin Musta. Siinä tavoitettiin suomalaisen mielenlaadun ydinaineksiin kuuluvia ruumiillisuuden ja melankolian sävyjä. Värit on loogista jatkumoa sarjalle mutta tulee ajoittain lähelle kotimaisen nykyproosarunon jo nähtyjä ilmaisutapoja, vaikkapa Saila Susiluodon teoksia. Joskus kokeellisuus yksinomaan turruttaa ja teos sulkee itsensä aivan turhan monen lukon taa, olkoonkin että tämä lukijaa harhauttava rakenne sulautuu kirjan teemaan.

Värit onkin syytä asettaa osaksi jatkumoa. Hanki siis Matinmikon aiemmatkin teokset ja suorita vertailua. Magic-korttipelin kortin muuntuminen kuin pyhitetyksi asetelmaksi – kuten eräässä proosarunossa kuvataan – asettuu kontekstiinsa ja loistoonsa vasta vertaillessa sitä aiempien teosten esteettisiin ratkaisuihin. Ilman ymmärrystä kokonaisuudesta Värit voi näyttäytyä hallitsemattomana, kuin värejä rumasti yli kankaan valuttavana maalauksena. Yhtä vahvasti sen voi nähdä uuden runoilmaisun pidikkeettömän rohkeana, jopa poliittisena julistuksena.

Mielenkiintoista on pohtia, onko valmiiksi saatu trilogia jonkin teoretisoinnin päätös vai jatkaako runoilija ruumiin ja kokemuksellisuuden teemojen käsittelyä. Matinmikon runoilijanääni on omaperäinen ja ikuisuusteemojen käsittelykulma riittävän vino. Seuraavaa askelta jää odottamaan.