
Tavallinen saksalainen professori
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
Marian paratiisi. 111 min. Ensi-ilta 4.10.2019.
Ohjaus Zaida Bergroth; käsikirjoitus Anna Viitala ja Jan Forström: päärooleissa Pihla Viitala, Satu Tuuli Karhu, Saga Sarkola, Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Jan Korander, Ilkka Heiskanen.
Kuva © Komeetta
Marian paratiisin lähtökohtana on lahkojohtaja Maria Åkerblomin toiminta 1920-luvulla, jolloin hän oli maineensa huipulla. Elokuva kuitenkin muistuttaa heti alkuteksteissä fiktiivisyydestään. Huomautus on paikallaan, sillä ohjaaja Zaida Bergroth (Miami, Hyvä poika, Skavabölen pojat) lähestyy aihetta vapaamuotoisen impressionistisesti.
Ajankuva on huolella toteutettu, mutta historiallisen selonteon sijasta fokus on omistautumisen psykologiassa ja kolmen naisen välisessä draamassa. Åkerblomin henkilöhistoriaa ei käydä läpi eikä hänen persoonaansa juuri avata, vaan hän pysyy etäisenä, pohjimmiltaan arvoituksellisena katalysaattorina ja kiintopisteenä, jonka mystifiointi ja ihannointi palvelee seuraajien tarpeita. Tarina kerrotaan Marian (Pihla Viitala) suojatikseen ja apurikseen ottaman Salomen (Satu Tuuli Karhu) näkökulmasta; kyseessä on ennen kaikkea Salomen kehityskertomus äitihahmon palvojasta epäilijäksi ja lopulta vapaaksi nuoreksi naiseksi.
Ennen näitä vaiheita Marian paratiisi sukeltaa suljetun yhteisön ilmapiiriin. Toiset ihmiset näyttäytyvät jo ensimmäisissä kuvissa vihollisina, ja Maria seuraajineen eristäytyy linnamaiseen huvilaan. Ulkopuolinen yhteiskunta ilmenee ovesta tunkeutuvien poliisien, myöhemmin oikeudenkäynnin muodossa.
Alkupuolen unissasaarnauskohtaus nostattaa suggestiivista, aavemaista tunnelmaa, jonka voi tulkita yritykseksi esittää eläytymisen kautta, mikä uskonnollisessa kultissa kiehtoo ja vetää puoleensa. Samantyyppinen kohtaus on käskynanto Kokkolan nimismiehen murhaan. Hypnoottinen elektroninen musiikki ja visuaalinen tyylittely viettelevät katsojaa siinä missä Marian dramaattiset eleet seuraajia. Ne luovat myös painajaismaista latausta, joka kasvaa tarinan edetessä: kultti paitsi lumoaa jäsenensä, myös alistaa heidät.
Murhayritykseen lähetettävien suutelu vihjaa Marian lumovoiman seksuaalisesta vivahteesta. Kiinnostavaan piirteeseen ei kuitenkaan palata, ja elokuva keskittyy Salomen maailman avartumiseen. Kaupungilla käydessään hän tutustuu prostituoitu Maliniin (Saga Sarkola), ikätoveriinsa, joka kyseenalaistaa palvonnan ja uskonnon. Kun Malin sattumusten summana päätyy lahkolaisten hoiviin, ystävyys syvenee ja Salomen mielenmuutos käynnistyy.
Samalla elokuva muuttuu yhä enemmän psykologiseksi draamaksi. Maria, Salome ja Malin ovat kaikki omilla tavoillaan äidittömiä, ja äitihahmon kaipuu nousee useaan otteeseen esiin. Salome kohtaa Mariassa sekä hyvän että pahan äidin, kun taas oikean äitinsä luo pyrkivä Malin saa maksaa kapinastaan. Myös mustasukkaisuus Marian huomiosta häivähtää. Marian voi puolestaan ajatella kompensoivan perimmäistä yksinäisyyttään olemalla äitihahmo “lapsilleen”, joiden identiteetin hän muokkaa mieleisekseen. Lapsipiikana koettu köyhyys korvautuu ylellisellä salonkielämällä; uskonto on sosiaalisen nousun väline.
Kiinnostavia aineksia siis riittää, mutta tyylitellyn tunnelmoiva kerronta on niin viitteellistä, ettei mikään teema kohoa kovin intensiiviseksi. Marian paratiisi herättää harhailevia ajatuksia kulttien ja fanaatikkojen mielenmaisemasta sekä henkilöhahmojen psykologisista motiiveista, havaintoja tunnelmanluomisen ja draamanhallinnan (esimerkiksi pako liikkuvasta junasta) taidokkuudesta sekä lievän ihmetyksen siitä, mihin koko rakennelma tähtää.
Ehkei erityisesti mihinkään, ja tietyssä haahuilussa voi toki nähdä Marian paratiisin viehätyksen; etäinen hidastuskuva ympyrää juoksevista tytöistä viittaa tavallaan kerrontaan itseensä. Omasta näkökulmastani vaikuttavinta on Bergrothin kyky ytimekkääseen montaasiin, jolla hän erottui edukseen viimeistään Miamissa (2017). Leikkaukset nimismiehen murhayrityksestä Marian kasvoihin, oikeudenkäynnistä rukoilukohtaukseen ja Malinin paosta Marian edessä itkevään takaa-ajajaan ovat erinomaista, suggeroivaa elokuvakerrontaa.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Rovaniemellä maailman menoa makusteleva Väärä raha -laulaja Jaakko Laitinen palaa Kaltion kolumnistiksi välivuoden jälkeen. “Tietäjät kumminkin tietävät, että keikkapaikoilla se on hevi, joka saa talot täyteen ja kiihdyttää kaljamyynnin.”
Helsinkiläinen kirjailija odotti bussia Hailuodossa. Kirjailijaa harmitti. Hänen bussinsa olisi Oulun linja-autoasemalla vain seitsemän minuuttia ennen kuin juna lähtisi rautatieasemalta […]
Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee ensi joulukuussa kuluneeksi sata vuotta. Kajaanin kaupunginteatteri juhlistaa tätä oivalla runoiltamalla.
“Kriitikolle kasautuu siis huonosti toimenkuvaan sopivaa vastuuta, ja osa vastuusta leviää koko taidekentälle. Asiaa voi paeta älylliseen kikkailuun, mutta silloinkin olisi tehtävä selväksi, onko taiteessa kyse tietyn ryhmän erityistaidosta vai edustaako taide ensisijaisesti (joskaan ei yksinomaan) luovaa vapautta.”
“Kössi Kaatra esittää hyvin tarkkaa analyysiä köyhyyden vaikutuksesta lyhytjännitteisyyteen, suunnittelemattomuuteen, kateuteen ja monien asioiden kesken jäämiseen. Kurjuus ruokkii kurjuutta.”
“Kuka antaa ihmiselle vallan toiseen? Teoksen tarina sijoittuu menneeseen aikaan, mutta tärkeimmät teemat toistuvat ihmisen elämässä yhä: arvokas elämä, rakkaus ja kuolema.”
Pertsan ja Kilunkin ensi-ilta-ajankohtaa on siirretty jo useamman kerran. Sitäkin odotetaan teattereihin tänä keväänä. Aapo Kukko katseli elokuvan joulukuussa.
Joulukuun lehdistönäytöksessä katsottu Fucking with Nobody ei vieläkään ole päässyt esitettäväksi. Sulkutilan jälkeen elokuvateattereita odotetaan taas avattavaksi, ja ensi-iltaa kaavaillaan nyt 16.4.
“Helmi Kajaste on esikoiskirjassaan nivonut työnsä ja huvinsa elokuvia rakastavana arkkitehtinä orgaaniseksi yhdistelmäksi”, Jarkko Korpua kirjoittaa Kalevi Jäntti -palkitusta esseeteoksesta.
Helmikuussa Oulussa varmistui Sanginjoen ulkometsän laajan luonnonsuojelualueen syntyminen, kun kaupunki lahjoitti valtiolle omistamansa suojellut alueet Koneen Säätiölle myymänsä alan lisäksi.
“Koko tarkastellun periodin 1521–1809 kuva on äkikseltään niin monimutkainen kudelma, että kaaliin menevää kokonaishahmotusta siitä ei tahdo saada.”
Suomen kielen alkuperää ja kehitystä on ihmetelty pitkään. Virolaisen Valter Langin uutuusteos esittää arkeologiaa, kielitiedettä ja antropologiaa yhdistävän tarinan itämerensuomalaisten historiasta.