Lavatanssien pyörteissä

Lienee sattumaa, että samaan aikaan ilmestyy kaksi tietopuolista teosta lavatanssikulttuurista. Tietokirjailija ja kulttuurihistorioitsija Henna Karppinen-Kummunmäki on kirjoittanut vauhdikkaan Lavatanssien hurma -teoksen lavatanssin historiasta, yritystoiminnasta ja talkoilusta tuoden näkökulman tähän päivään. Hän on intohimoinen lavatanssin harrastaja, joten oma kokemus välittyy tekstissä vahvalla tavalla.

Tanssilavojen Suomen kirjoittanut toimittaja ja kirjailija Martti Linna on myös aktiivinen lavatanssiharrastaja. Hän on kiertänyt tanssilavoja kamera ja kynä kädessä mutta tutustunut myös lavakulttuurin historiaan. Lopputulos on raikas ja monipuolinen, paljon tietoa sisältävä teos.

Lavatanssikulttuuri on perisuomalainen ilmiö. Historia lähtee liikkeelle 1700-luvun kylätansseista, mutta vasta 1920-luvulla kesälavoilla pidetyt tanssit alkoivat yleistyä. Vanhat kotimaiset elokuvat ovat ansiokkaasti tallentaneet jälkipolville lavatanssien viehkeyttä ja taianomaista tunnelmaa.

Maaseudun ja kaupunkien tanssimahdollisuudet poikkesivat toisistaan, kun kaupungeissa päästiin tanssimaan ravintoloissa. Maaseudulla rakennettiin vilkkaasti seurantaloja, joissa iltamien lisukkeena saatiin tanssia. Iltamista vastasivat urheiluseurat, työväenyhdistykset, nuorisoseurat ja vapaapalokunnat. Sekä Karppinen-Kummunmäki että Linna ammentavat samoista lähtökohdista eikä alkuvaiheiden selvittelyssä ole juurikaan painotuseroja.

Karppinen-Kummunmäki rakentaa teoksensa erilaisten ilmiöiden varaan – muun muassa lavatanssin etikettiin ja pukeutumiseen –, kun Linna puolestaan kuljettaa tekstinsä kronologisesti sisällyttäen vuosikymmeniin aikalaishistoriaa tanssikulttuurin perspektiivistä. Karppinen-Kummunmäen ote on Linnaa viihteellisempi. Molemmat ovat koonneet välipaloiksi laatikoihin tietoiskuja vaikkapa siitä, mistä on hyvä tanssikappale tehty tai millainen on kansallissoitin harmonikka. Siinä missä Linna listaa eri vuosikymmenten tanssiklassikkoja, Karppinen-Kummunmäki luetteloi joiltain vuosilta soitetuinta iskelmämusiikkia. Häneltä olisi toivonut laajempaa repertuaaria niin musiikillisesti kuin ajallisestikin.

Lavatanssien kulta-aikaa kesti 1950-luvulta 1960-luvun lopulle. Tuolloin tanssilavoja oli maassamme yli tuhat. Avolavat olivat yksinkertaisia, joissa usein katos oli vain soittajille. 1950-luvun loppupuolella ryhdyttiin rakentamaan suurlavoja, jotka olivat katettuja ja sijaitsivat pääteiden varsilla, koska autokannan lisääntyessä voitiin tulla lavalle pitkienkin matkojen päästä. Tanssikausi kesti yleensä vapusta syyskuun alkupuolelle.

Karppinen-Kummunmäen teos on käytännönläheinen ja toimii käsikirjana lavatanssiharrastajille. Linna taas avaa laajoja kaaria lavatanssin kautta myös muuhun yhteiskuntaan ja pureutuu näin syvemmälle muihinkin ilmiöihin, mutta tekee sen lavatanssin kautta taitavalla tavalla.

Yhteiskunnan murros ja väen muuttaminen kaupunkeihin sekä Ruotsiin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa merkitsi tanssilavojen tyhjentymistä. Nuoret kuuntelivat rautalankaa ja rockia omissa paikoissaan. Lavakulttuuri pulpahti uudelleen suosioon 1990-luvulla. Uusia lavoja rakennettiin ja entisiä ehostettiin jopa suuriksi viihdekeskuksiksi. Tanssien ohella niissä pidetään hyvin erilaisia tilaisuuksia. Lavakulttuurilla haluttiin vahvistaa suomalaista omaleimaisuutta. Suosion lisääntymiseen voi olla myös entisen lavatanssinuorison ikääntyminen. Mutta myös nuorempi väki on löytänyt tiensä lavatansseihin.

Karppinen-Kummunmäki nostaa esiin artisteja ja orkestereita. 1950-luvulla tulivat lavoille vahvasti naisartistit: Annikki Tähti, Vieno Kekkonen, Brita Koivunen ja niin edelleen. Pääosin Karppinen-Kummunmäki käsittelee muusikon arkea ja työtä. Myös Linna esittelee legendaarisia yhtyeitä ja laveammin myös tähtisolisteja. Yhtyeistä tunnetuin on Dallapé ja solisteista Olavi Virta, mutta Linna antaa laajemmankin kattauksen esiintyjärepertuaarista.

Lavatanssien hurma on räyhäkkä teos, jossa on runsaasti omakohtaista kokemusta mutta myös tietoa. Se on myös visuaalisesti taiten rakennettu kokonaisuus, joka vie tunnelmasta toiseen: kirja luo kaaria kotipirtin pesuvadin ääreltä raikkaaseen kesäiltaan, johon sakeana tango soi, ja tanssijat vie kaikkiin taivaisiin, joihin vain voi. Tanssilavojen Suomi on rauhallisemmin hengittelevä teos, jossa on hyviä välilevyjä, hieman huumoria ja paljon tietoa. Kuvituksen osalta se on huomattavasti Lavatanssien hurmaa monipuolisempi, sillä uusien valokuvien lisäksi myös vanhoilla valokuvilla on tässä teoksessa vahva panoksensa.

Makuasioista voi näidenkin teosten äärellä kiistellä. Ja painotuksista.