Pamelalla Senegaliin

Hemmo Raunio -nimimerkin taakse kätkeytyvä Ville Käki (s. 1993) julkaisee Amoul Baye! -teoksen myötä toisen omakustanteisen matkakirjansa. Teos on omalakinen ja kaikkea muuta kuin #vanlife-influenssereiden kontsa eli sisältö sosiaalisessa mediassa. Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.

Kaksi kolmasosaa teoksesta reissaaja-Raunio pyrkii loppuvuodesta 2020 päästä Toyota Hiacellaan – tuttavallisemmin Pamelalla – Tampereelta Senegaliin. Keski-Euroopan koronasulut huohottavat rajoituksineen kintereillä, samoin päätään nostava masennus ja paskaksi matkaseuraksi osoittautunut liftari. Loppukolmannes teoksessa ollaan lopulta pääkohteseessa, Senegalin Abénéssa.

Alkuvuodesta 2024 lentäen tehty matka Senegaliin kertoo itse asiassa kahdesta erillisestä Afrikan-reissusta, mutta Raunion sanoin syy tähän ratkaisuun on pyrkimys ”korostaa mantereen vaihdon myötä tapahtuvaa muutosta aikakäsityksessä. Aika ei ole kaikialla samanlaista ja matkakertomuksen kirjoittaminen länsimaista lineaarista ajanhahmotustapaa noudattavaan muotoon olisi tästä syystä tyhmää. Päällisin puolin päiväni Abénéssa olivat keskenään hyvin samanlaisia ja seurasivat yhtenäistä kaavaa, jossa rakentelin kuppilaa, lepäilin ja kävin sitten iltaisin tapaamassa kavereita.”

Teksti koostuu 24 luvusta, joita alustetaan mainiolla ja tiekylttien tavoin viitoittavilla vinkeillä ingressiteksteillä. Tekstiaines on raflaavaa, hallittua ja taustoitukseltaan kattavaa. Mutta kuten sekava ja punk-henkinen takakansiteksti korostaakin, tärkeintä ei ole matka vaan ”pään sisällä tapahtuvan reissun” kuvaaminen. Hemmo Raunio -niminen reppureissaaja avaaakin elämänfilosofiastaan tomun- ja diesel-savunkatkuisia puhekuplia. Lopulta teoksen nimestä Amoul Baye avautuu koko reissun henkisin käänne ja sen takakansitekstin mainitseman reissun päämäärä.

Lonely Planetin kaltainen vihkonen pakettiautomatkailusta teos ei ole, ei se myöskään ole grand tour -henkinen päivämatkakirjakaan eikä totisesti gonzo-journalistinen kattaus huumetrippeilystä. Esseemäisesti Berliinissä pohditaan Skorppareiden ”Wind of Change” -kappaleen merkitystä, Portugalin rannoilla halveksitaan pakettiautomatkailun tyylittömiä lieveilmiöitä ja Puolassa pohditaan kylien nimiä.

”Maailman suurimman linnan kotimaa Puola olikin jo jotain aivan muuta. Sinne saapuminen tuntui samalta kuin hengitysharjoituksella torjutun paniikkikohtauksen jälkeinen olo tai lämpimän keiton ja uunituoreen leivän ääreen saapuminen upottavassa, vetisessä hangessa tehdyn raskaan fyysisen työn päätteeksi. […] Puola oli suunniteltu siten, että pohjoisesta tulevien vieraiden oli helppo totuttautua heidän monimutkaiseen kieleensä. Helpommin lausuttavat paikannimet sijaitsivat lähellä Liettuan rajaa ja Bydgoszczin kaltaiset nimihirviöt vasta keskempänä.”

Koronasulkujen lisäksi kirjoittaja pakenee vääjäämättömästi lähestyvää masennusta vastaan, tilittää pikkuporvarillisuuden perisynneistä ja pohtii elämän tarkoitusta. Hallittu tekstiaines kuvailee niukasti ympäristöä, mutta pohtii ympäröivää mukavan karheasti ja elämänmakuisesti. Thüringenin läpi ajaessaan Raunio kirjoittaa: ”Ylväät männyt reunustivat kapeita teitä, jota pitkin nousimme peltojen keskeltä ylös julmaan vuoristoon, jossa pikkukaupunkien ja kylien läpi ajaminen sai aikaan puistattavia tunteita. Kaikki paikat tuntuivat niin nuhteettomilta ja kunnollisilta, että oikein karmi. Niissä oli samanlainen tunnelma kuin Jehovan todistajien lappusissa, joissa kaikki inhimillinen on kitketty pois, valo tulee joka suunnasta ja jäljellä on pelkkiä iloisia, terveitä ja työteliäitä ihmisiä puhtaissa vaatteissa.”

Leikittelevä, notkea ja katu-uskottava kieli saa lisäkierroksia, kun Raunio matkakaverinsa kanssa yhyttäytyy junapummin vieraaksi. Samassa luvussa käsitellään sulassa sovussa roomalaisen historioitsija Tacituksen huomioita ja hobo-kulttuuria edustavan Freight Riders -ryhmän ideologiaa.

Raunio kertoo kattavasti illanvietosta keskieurooppalaisen hobon kanssa. Hobo-kulttuurin mukaisesti jäniksinä tavarajunien kyydissä matkustavat joukot herättävät hilpeyden lisäksi eskapistista kaipuuta tien päälle, pakoon arjen vaateista ja mukavuuksista.

Romantisointi karisee tosin pian, kun suomalaisparivaljakko päättää ottaa kyytinsä yhden tällaisen wannabe-hoboilijan. Verestävä muistelu tuhansien kilometrien matkasta huonokäytöksisen liftarin kanssa on kuvattu kaikessa jäytävyydessään niin hirtehisesti ja romantiikkaa karttaen, että kaipuu tien päälle kaikkoaa sen tien.

Teoksen kuvituksena on sen kirjoittajan tussi- ja valokuvia. Tussikuvat ovat onnistuneita pelkistävyydessään. Valitettavasti mustavalkoiset valokuvat kärsivät karmeasta painojäljestä, eikä niitä välttämättä olisi edes tarvittu: tekstin väkevyys luokoon jatkossa mielikuvat maisemista. Kaoottinen ja punk-zinet-henkinen takakansikaan ei tee oikeutta muutoin hiotulle ja mairean myhäilevälle ajatuksenjuoksutukselle.

Ensipainosta on tehty 150 kappaletta, mutta ihailtavasti tälläkin omakustanteella on ISBN-tarkenne. Hemmo Rauniolle toivotan turvallisia kilometrejä saapua Ouluun kaupustelemaan tulevia teoksiaan. Olkoon hänen matkakirjallisuutensa jatkossakin etuiskareiltaan hiukan toispuoleista ja tärräävää.