Tekele Productions: Isänpäivä. 99 min. Ensi-ilta 6.3.2026. K7.
Ohjaus ja käsikirjoitus Aleksi Salmenperä, kuvaus Tuomo Hutri, lavastussuunnittelu Otso Linnalaakso, pukusuunnittelu Anna Vilppunen, maskeeraussuunnittelu Marjut Samulin, leikkaus Samu Heikkilä, äänisuunnittelu Pietu Korhonen, sävellys Ville Tanttu.
Rooleissa Tommi Korpela, Tomi Lindfors, Laura Birn, Varpu Rintanen, Vilja Rintanen, Miro Lopperi, Konsta Mäkelä, Emmi Parviainen, Feres Ferjani, Samuli Niittymäki, Leena Uotila, Arttu Kapulainen, Tommi Liski, Sara Melleri, Tokela.
Tinke (Tomi Lindfors) on nuhjuinen laitapuolen kulkija. Puhe sammaltaa ja eletty elämä näkyy ennenaikaisena haurautena. Tinken ystävä Veikko (Tommi Korpela) jeesailee ja kannustaa ruhjoutunutta ihmissielua.
Tinke saa uutta toivoa, kun hän kuulee, että hänellä on teini-ikäiset kaksostyttäret. Lyhykäisyydessään Aleksi Salmenperän elokuva kertoo Tinkestä kohtaamassa tyttärensä.
Elokuvassa ei oikeastaan tapahdu mitään mullistavaa. Kertomuksena se on arkinen episodi eräästä ihmisten kohtaamisesta odotuksineen ja tunnekuohuineen. Elokuva viipyilee ja siinä on stoalainen pohjavire. Juuri sellainen verkkaisuus, mitä ihmiselämä yleensä onkin.
Teos on koskettava ja humaani. Salmenperän käsikirjoituksessa ja ohjauksessa tarkastellaan jälleen ihmistä kipukohtineen. Tyhjiön (2018) ja Miehen työn (2007) tavoin elämän mielekkyyttä ja sisältöä kuikuillaan pienieleisesti ja arkisesti. Katsojan annetaan kuikuilla ja aistia tunnelman muutoksia rauhaisasti.
Salmenperän luottonäyttelijänä on Tommi Korpela. Toisessa pääroolissa on Tomi Lindfors. Kaksikko nähtiin lyhyesti jo Tyhjiössä kirjamessukohtauksessa. Tosielämän lapsuuden ystävykset Lindfors ja Korpela kantavat pääroolinsa kursailematta. Heidän pienet mikroilmeensä ja luontevuutensa kameran edessä vakuuttaa, suorastaan ihastuttaa. Heistä paistaa karisma ja vilpittömyys.
Kaksosia Aadaa ja Iinestä näyttelevät Varpu ja Vilja Rantanen ovat kiusaantuneita teinejä. Heidän epävarmuutensa ja utelias pälyily onnistuu tasapainollaan. Ei ylilyöntejä. Heidän äitinsä (Laura Birn) tosin on jälleen ajautunut ahdistuneeksi ja takakireäksi äksyilijäksi. Tuntuu, että tismalleen samankaltainen rooli Birnillä oli jo Tyhjiössä.
Salmenperän kerronnan sisäismaailma on eheä. Elokuva etenee huomaamattomasti ja sen sata minuuttia on kestoltaan prikulleen sopiva. Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan.
Isänpäivä lukeutuu niihin harvoihin elokuviin, joissa kuvataan alkukeväistä Helsinkiä. Luonnonvalo on kelmeää, mutta terävää. Kaupunki on likaantuneen lumen laikuttama. Tiet ovat hiekoituksen pölyttämiä ja kaljamalla.
Kuvaaja Tuomo Hutri vangitsee keväisen kaupungin keltaisuuden. Samanlaista kevään keltaisuutta on nähtävissä elokuvan julisteessakin. Kuvakerrontaa tukevat hidas leikkaus ja pitkät, verkkaiset otokset. Kevään vartominen sointuu hienosti elokuvan kerrontaan. Kevään metafora on kirjoitettu vivahteikkaasti pieniin symboleihin.
Käsikirjoitus elokuvassa on rujo ja rehellinen. Kuvakerronta tukee näitä attribuutteja ja näyttää maaliskuisen, nuhjuisen Helsingin. Joskus myöhemmin, kun kuvailen, miltä vuosi 2025 on näyttänyt, hyödynnän tämän elokuvan ulkokohtauksia kuvailussa.
Taustamusiikkina kuullaan kummallinen kattaus gospelia, juuribluesia ja r’n’b:tä. Letkeät musiikkivalinnat sävyttävät ja ovat paikoin jopa uskaliaita valintoja kotimaiseen elokuvamusiikkiin. Lopputekstien aikaan löytää hyviä uusia artisteja.
Sentimentaalinen ja syväisä elokuva on riittoisa. Lukuisat yli 20 sekunnin kohtaukset toimivat vilpittömien ja rehtien näyttelijäsuoritusten takia. Elokuva käsittelee syrjäytynyttä kunnioittavasti.
Loppukohtauksen verson metafora vavahduttaa.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
