Joulunajan moraliteetti: ”Lanttulaatikko ku lanttulaatikko”

Pieniä suuria valheita. Ohjaus Matti Kinnunen; käsikirjoitus Juha Koiranen ja Matti Kinnunen; pääosissa Mikko Nousiainen, Niila Nousiainen, Santtu Karvonen, Pihla Penttinen, Heikki Hoppania, Juha Kukkonen, Meri Nenonen, Robin Svartström, Seppo Halttunen, Minna Suuronen, Jose Viitala, Heikki Nousiainen. 95 min. Ensi-ilta 16.11.2018.

”Aina on puhuttava totta.”

Isän pojalleen lausuma opetus nousee draaman keskiöön Pieniä suuria valheita -elokuvan jälkipuoliskolla. Ennen moraalinäytelmäksi muuttumistaan teos ehtii kuitenkin tarjota niin pohjoista ankeutta kuin satiiriakin.

Korostetun arkisen ja pienimuotoisen tarinan alussa Harri-isä (Mikko Nousiainen) muuttaa poikansa Simon (Niila Nousiainen) kanssa Harmaaketoon, joka vaikuttaa yhtä aikaa sekä syrjäkylältä että taajamalta. Avustajapesti puukirkkoseurakunnassa vihjaa, että kysymys on uudesta alusta. Kerronta on yhtä niukkasanaista kuin paikallinen väestö, mutta pian paljastuu, että taustalla on ainakin avioero.

Talviset miljööt ja isän vähäpuheiset mutta hyvin tyypitellyt työtoverit välittävät onnistuneesti syrjäseututunnelmaa, jossa on jotain samaa kuin Esko Männikön valokuvissa: hiljaista ränsistyneisyyttä ja menneen maailman läsnäoloa, joka voi löytää kaikupohjaa katsojan lapsuusmuistoista. Pojan uuden koulun tuhnuiset huoneet, keskusradion aamunavaukset ja kiusaamiskuviot ovat samoin tuttuja vuosikymmenten takaa.

Nykymaailma kännyköineen näyttää olevan kaukana poissa, televisiokin on kuvaputkimallia. Satiiriset elementit – aamunavausten pakkopositiivisuus, sliipatun rehtorin ”nollatoleranssi”, poliisin asema ”neekerinä” – tuovat asetelmaa lähemmäs, pois herkästä vanhan ajan tunnelmasta. Vauhtiin päästään, kun ilmeisen äkkijyrkkä isä alkaa selvittää koulukiusaamistapausta.

Vastassa on pikkupaikkakunnan satiirisesti esitetty mykkyys ja sisäänpäinlämpiävyys: rehtorin, kirkkoherran ja kodinkonekauppiaan triumviraatti järjestelee asioita mielensä mukaan, ja viimeksi mainitun mykkäkoulu vaimoaan kohtaan kääntää satiirin jo komediaksi. Samaa sarjaa on isän työkaverin, samaten avioeron kokeneen Koposen mielenhuojennuskeino, konepistooliammunta.

Ohjaaja Matti Kinnunen tekee tässä mieselokuvaa, jossa vastakkain ovat rehellisyys ja manipulointi, empaattisuus ja toksisuus. Jälkimmäistä edustaa kodinkonekauppias, kärjistetyn karmea mieskarikatyyri, joka on myös keskeisen koulukiusaajan isä ja perhetyranni. Naiset ovat taustahahmoja, joiden järkevä (kouluterveydenhoitaja) tai yliampuva (kiusatun Erkon äiti) ymmärtäväisyys alleviivaa miesten kommunikointikyvyttömyyttä ja konfliktialttiutta.

Harri-isä asettuu pahansuopaa kyläyhteisöä vastaan kuin yksinäinen lännensankari, mutta hänenkin kuvansa säröytyy. Kiusatun rooli lankeaa omalle pojalle, ja Harrille tarjoutuu tilaisuus hyvitykseen vilpin avulla. Samalla satiirinen arkirealismi muuttuu moraalinäytelmäksi, ja henkilöhahmot astuvat taas askelen lähemmäs katsojaa. (Ajankohtakin tarkentuu nykyajaksi, sillä juoneen ilmaantuu kännykkä.)

Lapsi ottaa isän opetuksen totuudessa pysymisestä kirjaimellisesti, kun taas aikuisen näkökulmaa hämärtävät kontrollin- ja kostonhalu sekä suurpiirteisyys, joka sekoittaa moraalin ja tosiasiat: oikeamielisen ei tarvitse olla niin tarkka totuudesta, vaan sen saa yleistää malliin ”lanttulaatikko ku lanttulaatikko”.

Joulunaika ja yllättäen ilmaantunut pappiusaihe korostavat moraalipainia. Lopussa mukaan tulee selkeää vertauskuvallisuutta, kun varjossa kuvastuvat pirunsarvet, synnit kaivetaan esiin aivan sananmukaisesti ja langennut mies saa kehotuksen: ”Tuu ylös sieltä.”

Mustavalkoisuuden hälventyminen harmaan sävyjen tieltä viedään maaliin moniulotteisesti, mutta hieman hätäisesti. Yhden keskeisen henkilöhahmon kääntymys tulee eteen töksähtäen, ikään kuin tarinasta puuttuisi palanen, ja sama koskee loppumonologia. Vaikka äkkinäisyyden katsoisi olevan sopusoinnussa mieshahmojen kommunikoimattomuuden kanssa, pohjustusta olisi kaivattu toiminnan tasolla.

Pieniä suuria valheita on silti kohtalaisen hallittu pieni elokuva, jonka alku- ja keskivaihe – ankeus ja satiiri – ovat vähintään yhtä vahvoja kuin loppupuolen moraalinäytelmä. Viimeksi mainittu on paikallaan sikäli, että se henkii niin sanotusti uskoa ihmiseen, tämän vikojen korjattavuuteen ja anteeksiantoon.

Pienistä suurista valheista puuttuu Kinnusen edellisen pitkän ohjauksen, Kauko Röyhkän romaaniin pohjautuvan Miss Farkku-Suomen rock-vetovoima, mutta sille toivoisi yhtä paljon näkyvyyttä: hyveet, intensiivinen pienimuotoisuus ja monitasoinen arkisuus, ovat samoja. Ne kuvastuvat myös kauttaaltaan uskottavien näyttelijöiden kasvoilta.

Suomi puhuu kauniita, mutta toimintaa suitsivat varovaisuus, vienti ja aseet

1-2/2025

Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.

  • Emma Auvinen
  • Anniina Väisänen
  • Janette Kotivirta
  • Otto Snellman

Oman tilan tarve

3/2025

Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]

  • Antti Vikström
Kaltio – Kolumni

Sota, metsä, työ

3/2025

Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]

  • Jenni Kinnunen
Kaltio – Pääkirjoitus

Aika velikultaa muistot

3/2025

Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]

  • Paavo J. Heinonen

Kannessa: Sinisimpukat

3/2025

Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]

  • Paavo J. Heinonen
Kaltio – Kirja-arvio

Runollinen ajankuva

3/2025

Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”

  • Risto Kormilainen
Kaltio – Kirja-arvio

Vesien äärellä

3/2025

”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”

  • Marjo Jääskä

Maa suojelun ja puolustamisen ristivedossa

1-2/2025

Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.

  • Lotta Lautala