
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Exitfilm ja Bufo Oy: Näkemiin Neuvostoliitto (Hüvasti, NSVL). 86 minuuttia. Ensi-ilta 10.7.2020.
Ohjaus ja käsikirjoitus Lauri Randla; kuvaus Elen Lotman; pääosissa Niklas Kouzmitchev, Nika Savolainen, Elene Baratashvili, Ülle Kaljuste, Tõnu Oja, Pääru Oja, Jekaterina Novosjolova.
Näkemiin Neuvostoliitto viittaa nimellään Goodbye Lenin! -elokuvaan (2003; ks. Kaltio 4/2004), suosittuun DDR-aiheiseen tragikomediaan, joka osaltaan teki tunnetuksi ja levitti ”ostalgia”-ilmiötä. Lauri Randlan ensimmäinen kokoillan ohjaus ei kuitenkaan varsinaisesti herkuttele reaalisosialismikuvastolla. Menneisyyttä katsellaan pääosin lempeästi, mutta haikailevaa nostalgiaa ei esiinny.
Elokuva käy läpi inkerinsuomalaisen Johanneksen (Niklas Kouzmitchev) lapsuutta neuvosto-Virossa 1980-luvulta 1990-luvun alkuun ja Viron itsenäistymiseen asti. Inkerinsuomalaista sukujuurta olevan Randlan omia kokemuksia hyödyntävä tarina on otteeltaan lähinnä kronikoiva. Isovanhempien hoivissa kasvavan pojan elämä näyttäytyy sarjana peräkkäisiä tilanteita, joiden taustalla väikkyy usein jokin historiallinen tapaus tai käännekohta. Näkökulmaa voi luonnehtia mikrohistorialliseksi.
Henkilöiden välistä draamaa on vähän tai se on katkelmallista. Johanneksen äidin (Nika Savolainen) pitkät poissaolot – aluksi Tallinnassa, sitten siivoojana Suomessa – liudentuvat kronikoinnin lomaan. Samoin käy Kolja-sedän (Pääru Oja) Afganistanin-sotaretkelle ja Johanneksen ja saman keskoskaapin jakaneen tšetšeenitytön Veran (Elene Baratashvili) suhteelle.
Äidin ikävöinti, Koljan lähtö ja paluu ja Veran ihmeenomainen uudelleenkohtaaminen ovat esimerkkejä tarinan käänteistä, joita ei juuri pohjusteta tai kasvateta. Ne enemmänkin tulevat ja menevät, ja itse asiassa makrohistoriallinen tapahtumien kaari on henkilötasoa yhtenäisempi: taustalla vyöryvät Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, Afganistanin sota, Mihail Gorbatšovin hallintokauden glasnost ja perestroika, Viron itsenäisyysliikkeen nousu, neuvostohegemonian hajoaminen, Janajevin juntan vallankaappausyritys ja Viron itsenäistyminen.
Mauno Koiviston lausunto inkerinsuomalaisten paluumuutto-oikeudesta ja äidin työmatkoiltaan tuomat kulutustuotteet liittävät Suomen tähän laajaan kuvaan. Historiallinen ulottuvuus esitetään kuitenkin melko viitteellisesti, joten sen avautuminen riippuu pitkälti katsojan tietotasosta. Mitään ”historian jännityskertomusta” ei kehitellä.
Kun sekä henkilö- että historiallisen tason jännite jää vähäiseksi, elokuva vaikuttaa sarjalta erillisiä kohtauksia, joissa on toki oma sisäinen dramatiikkansa. Usein kyse on siitä, kuinka historian suuret linjat ilmenevät arjen hetkissä. Tältä osin Näkemiin Neuvostoliitto on parhaimmillaan moniulotteista, tiivistä ilmaisua.
Esimerkiksi alun synnytyssairaalaepisodissa kiteytyvät niin aineellinen puute, alkoholikulttuuri, korruptio kuin henkilökulttikin. Kun lapsen isää kysyttäessä äiti kertoo tämän olevan ”kusipää” ja isoisä jatkaa isän olevan Lenin, kaikkien yksinhuoltajanaisten lasten isä, syntyy ironinen kytkös. Ironiasta ei ole pulaa myöskään kohtauksessa, jossa humalainen, naiseksi pukeutunut Kolja avaa vesihanan, neuvoo murrosikäistä Johannesta naisasioissa (muun muassa tanssimalla isoisän kanssa) ja toteaa, että jos Johannes tykkää enemmän pojista, ”vesihanaa täytyy pitää aina auki”.
Vastaavaa välähdyksenomaista monikerroksisuutta esiintyy läpi elokuvan. Melkein hukkuneen Johanneksen tutkiminen nakuttavalla geigermittarilla, tšetšeenitaistelijoita leikkivät lapset sekä Johanneksen näky länsimaista Johnson & Johnsonin sponsoroimana ”täydellisenä muovimaailmana”, jossa sataa Dumle-suklaata, ovat hyvin kiteytettyjä kuvia. Ilmoitus Veran isän kuolemasta Afganistanissa ja äitiä kiristävän rajavirkailijan ilahtuminen länsioluesta liikauttavat pikaisesti tunteita. Toisaalta äidin kuulumisesta neuvosto-Viron punkkareihin ei saada irti vilahdusta enempää.
Viron itsenäisyysliikettä sivuavat kohtaukset ovat painotuksiltaan yllättäviä. Aluksi virolainen kansallistunne ilmenee muukalaisvihamielisen koulukiusaajan rähinöintinä, myöhemmin mielenosoittajat käyvät vanhan venäläisrehtorin kimppuun ja lopussa Viron poliisi näyttäytyy uhkaavana (ennen kaikkea venäläisille). Nationalismista virolais-suomalaista yhteistuotantoa ei voi ainakaan moittia. Pikemminkin se on monietnisyyden asialla: poliisin pinteestä pääsevän auton matkustajat todetaan inkeriläisiksi, tšetšeeneiksi ja tataareiksi, ja kielten sekamelskalla – inkerinsuomi mukaan luettuna – ilotellaan.
Elokuvan alkupuolella herää kysymys, onko Johannes Tintin tapainen ”tyhjä taulu”, johon vilkkaasti vaihtuvat aihelmat piirtyvät. Viimeistään teiniromanssi antaa hänelle tahdon ja luonteen, mutta tämänkin juonteen kehittely jää harmillisen vähäiseksi, kun antiklimaattinen lopetus katkaisee tarinan. Selkotyylisen selostajan monologi pahentaa asiaa eikä sovi muuallekaan – lieneekö kömpelö tyyli Suomen-levitykseen tarkoitetun version riesa.
Näkemiin Neuvostoliitto jättää silti enemmän positiivisen kuin epäonnistuneen vaikutelman. Yksittäiset mikrohistorialliset tiivistelmät on toteutettu taitavasti, ja elokuvan päättymisen jälkeen huomasin katselevani nykyhetkeä historian liikkeen ja ajan kulumisen näkökulmasta.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.
”Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?” Matti A. Kemi katseli Ilveskuiskaajan.
”Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle”, päättää Matti A. Kemi arvionsa.