Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla. 316 s. WSOY 2016.
Toisin kuin voisi luulla, suomalaisten amerikansiirtolaisten ja intiaanien välisistä suhteista on kirjoitettu vähän. Fintiaanien mailla on sekoitus totta ja tarua, henkilökohtaista ja universaalia, mennyttä ja tulevaa.
Vuonna 2013 Katja Kettu ja Maria Seppälä huomasivat, että kumpaakin kiinnosti Pohjois-Amerikka. He päättivät tutkia suomalaisten siirtolaisten ja intiaanien yhteistä historiaa, ja pyysivät projektiinsa läpimurtonsa kynnyksellä olleen valokuvaaja Meeri Koutaniemen.
Seuraavien parin vuoden aikana tehdyt matkat Pohjois-Amerikkaan fintiaanien asuinsijoille paljastivat Amerikan varjopuolen. Kaukana neonvaloista eletään karuissa, köyhissä oloissa vailla vettä, ruokaa ja työtä. Sukupolvia jatkunut alkuperäisväestön syrjintä ja katteettomat lupaukset ovat tehneet fintiaaneista epäluuloisia ja nurkkakuntaisia. Päihteet ja epäterveellinen ruokavalio ovat osa monen arkea, eikä niiden yhteyttä sairauksiin ja vain 40 vuoden elinajanodotteeseen tunnisteta.
Yksimielisyyttä ei ole edes siitä, kuka on fintiaani ja millä perustein. On mahdoton sanoa, onko heitä joitain kymmeniä- vai satojatuhansia. Osa fintiaaneista hyväksyy sanan ”fintiaani”, osalle se on haukkumasana, joillekin taas täysin vailla merkitystä. Virallista statusta käsitteellä ei ole. Heimojen perimmäistavat ja toisaalta epätoivoinen takertuminen ”menneeseen Suomeen” eivät kiinnosta nuoria; he haluavat rakentaa identiteettinsä internetin tarjoamien virikkeiden pohjalta.
Fintiaanien mailla kertoo kaikesta tästä, vaikkakaan ei kovin järjestelmällisesti tai kronologisesti. Tekijät matkasivat Pohjois-Amerikkaan ilmeisesti kolme kertaa, mutta matkojen ajankohtia, kestoja tai reittejä ei kerrota. Fintiaanien asuttama alue ulottuu Pohjois-Minnesotasta, Kanadan rajalta yli Wisconsinin ja seuraa Lake Superiorin rantaa Michiganiin ja edelleen Kanadan Ontarioon. Suurimman huomion saavat ojibwat ja Fond du Lacin reservaatti, vaikka mistään ei käy yksiselitteisesti ilmi, että ”fintiaani” tarkoittaisi nimenomaan suomalaisen ja ojibwan jälkeläistä. Heistä sopii käyttää sanaa finnishnaabe.
Kirja on suurpiirteisen jaottelunsa vuoksi raskas luettava. Kahden aukeaman esipuhe on pitkähkö, sisällysluettelo kattaa vain pääotsikot ja valokuvat kuvateksteineen ovat toisinaan sivujenkin päässä kulloisestakin aiheesta. Osa intiaanitaruista kerrotaan omilla ”teemasivuillaan”, osa taas kesken asiatekstin. Pitkät henkilöhaastattelut katkeavat yhtäkkiä asiantuntijakommentteihin jatkuakseen taas jossain yllättävässä kohden kirjaa. Välillä seurataan Katja Ketun sukulaisen Hermanni Haverisen tarinaa.
Fintiaanien mailla on aihevalinnaltaan mielenkiintoinen, ja lopputulosta leimaa tutkimustyön valtavuudesta riippumatta spontaaniuden tuntu. Toisaalta tekijät ovat saaneet mukaan monta näkökulmaa, eikä teos lopultakaan ole osa kenenkään agendaa. Luontevaa olisikin tutkia seuraavaksi fintiaanien sukujuuria Suomessa.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vastoin ennakko-odotuksia elokuva on surumielinen, paikoin jopa eksistentialistinen pohdinta Pasasen luonteesta ja sisäisistä ristiriidoista.” Matti A. Kemi arvioi syksyllä suurempaa menestystä saavuttamattoman Spede-elokuvan.
Oulun teatterin Post-Kabareen ”sävyisä kantaaottavuus tuntuu kompromissilta silkan viihteen ja terävän herättelyn välillä”, kriitikko Tenka Issakainen toteaa pikkujouluajan kantaesityksestä.
Mummola ei ole se tavanomaisin jouluelokuva. Tia Kouvon 10.11.2023 teatteriensi-iltansa saaneen esikoispitkän arvioi Kaltiolle ilahduttavaksi Matti A. Kemi.
”Mutta jotain on tapahtunut, ja toivottavasti tapahtuminen jatkuu.” Päätoimittaja on juuttunut jonkinlaiseen… no, juuttunut. Juuttunut.
”Mitä tänään söisimme? Kaikkea on. Informaatioähky. Silmäkarkkia. Puhelimessa 5000 kuvaa. Onko meillä tähän varaa? Muista ottaa kuva.”
”Yhtään puhdasta arkkia ei löydy, vaikka käyn läpi koko talon. Muistan toissaviikolla ajatelleeni, että paperi on aika vähissä, mutta riisiäkään en käynyt ostamassa. Sitä paitsi paperin ostaminen tuntuu yhtä väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta kuin pottujen ostaminen.”
”Kyseessä on myös hieman vahingossa Suomen suurin raanukokoelma sekä arkisto.” Amanda Hakoköngäs jututti Elina Juopperia tämän ”Perintö”-teoksen tiimoilta.
”Kuivakka tekstiaines lukuisine viitteineen haukotuttaa toisinaan”, Matti A. Kemi toteaa Martti Soramäen ensyklopediamaisesta Yleisradion historiikista Sensuurista sananvapauteen.
Kai Aareleidin Tyyni valtameri on ”samalla kertaa rakkaustarinoiden risteytys ja ikkunoita virolaiseen menneisyyteen avaava historia”, Risto Kormilainen kirjoittaa.
Ensimmäinen koltansaamenkielinen pitkä fiktioelokuva Je’vida saa ensi-iltansa 20.10.2023. Jenny Kangasvuo arvioi Katja Gauriloffin viimeisimmän ohjaustyön.
