Juurtumisen pakon sietämätön välttämättömyys

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla. 316 s. WSOY 2016.

Toisin kuin voisi luulla, suomalaisten amerikansiirtolaisten ja intiaanien välisistä suhteista on kirjoitettu vähän. Fintiaanien mailla on sekoitus totta ja tarua, henkilökohtaista ja universaalia, mennyttä ja tulevaa.

Vuonna 2013 Katja Kettu ja Maria Seppälä huomasivat, että kumpaakin kiinnosti Pohjois-Amerikka. He päättivät tutkia suomalaisten siirtolaisten ja intiaanien yhteistä historiaa, ja pyysivät projektiinsa läpimurtonsa kynnyksellä olleen valokuvaaja Meeri Koutaniemen.

Seuraavien parin vuoden aikana tehdyt matkat Pohjois-Amerikkaan fintiaanien asuinsijoille paljastivat Amerikan varjopuolen. Kaukana neonvaloista eletään karuissa, köyhissä oloissa vailla vettä, ruokaa ja työtä. Sukupolvia jatkunut alkuperäisväestön syrjintä ja katteettomat lupaukset ovat tehneet fintiaaneista epäluuloisia ja nurkkakuntaisia. Päihteet ja epäterveellinen ruokavalio ovat osa monen arkea, eikä niiden yhteyttä sairauksiin ja vain 40 vuoden elinajanodotteeseen tunnisteta.

Yksimielisyyttä ei ole edes siitä, kuka on fintiaani ja millä perustein. On mahdoton sanoa, onko heitä joitain kymmeniä- vai satojatuhansia. Osa fintiaaneista hyväksyy sanan ”fintiaani”, osalle se on haukkumasana, joillekin taas täysin vailla merkitystä. Virallista statusta käsitteellä ei ole. Heimojen perimmäistavat ja toisaalta epätoivoinen takertuminen ”menneeseen Suomeen” eivät kiinnosta nuoria; he haluavat rakentaa identiteettinsä internetin tarjoamien virikkeiden pohjalta.

Fintiaanien mailla kertoo kaikesta tästä, vaikkakaan ei kovin järjestelmällisesti tai kronologisesti. Tekijät matkasivat Pohjois-Amerikkaan ilmeisesti kolme kertaa, mutta matkojen ajankohtia, kestoja tai reittejä ei kerrota. Fintiaanien asuttama alue ulottuu Pohjois-Minnesotasta, Kanadan rajalta yli Wisconsinin ja seuraa Lake Superiorin rantaa Michiganiin ja edelleen Kanadan Ontarioon. Suurimman huomion saavat ojibwat ja Fond du Lacin reservaatti, vaikka mistään ei käy yksiselitteisesti ilmi, että ”fintiaani” tarkoittaisi nimenomaan suomalaisen ja ojibwan jälkeläistä. Heistä sopii käyttää sanaa finnishnaabe.

Kirja on suurpiirteisen jaottelunsa vuoksi raskas luettava. Kahden aukeaman esipuhe on pitkähkö, sisällysluettelo kattaa vain pääotsikot ja valokuvat kuvateksteineen ovat toisinaan sivujenkin päässä kulloisestakin aiheesta. Osa intiaanitaruista kerrotaan omilla ”teemasivuillaan”, osa taas kesken asiatekstin. Pitkät henkilöhaastattelut katkeavat yhtäkkiä asiantuntijakommentteihin jatkuakseen taas jossain yllättävässä kohden kirjaa. Välillä seurataan Katja Ketun sukulaisen Hermanni Haverisen tarinaa.

Fintiaanien mailla on aihevalinnaltaan mielenkiintoinen, ja lopputulosta leimaa tutkimustyön valtavuudesta riippumatta spontaaniuden tuntu. Toisaalta tekijät ovat saaneet mukaan monta näkökulmaa, eikä teos lopultakaan ole osa kenenkään agendaa. Luontevaa olisikin tutkia seuraavaksi fintiaanien sukujuuria Suomessa.

Kurkottelua yli rajojen

Paperilehdestä 3/2022

TariNoita on näyttelijä Annina Rokan vuonna 2013 aloittama projekti, jossa Rokka kerää ja muokkaa lasten ja ikäihmisten omia tarinoita ja ideoita esityksiksi. Yksittäisiä, improvisaationkaltaisia tarinallistamisia ja laajempia, ohjattuja kokonaisuuksia yhdistää sadutusmenetelmä.

Bloomin päivä

Paperilehdestä 3/2022

Julkaisemme James Joycen Ulysses-romaanin satavuotisjuhlan kunniaksi uudelleen Kaltiossa 1/1965 ilmestyneen Jorma Eton esseen kirjasta, jonka Pentti Saarikosken suomennos oli tuolloin juuri julkaistu.