Komeasti kohti maailmanloppua

Kajaanin kaupunginteatteri ja sadsongskomplex:fi: Melankolia. Minä rakastan.
Kantaesitys teatteritalossa 13.2.2021.
Alkuperäiskäsikirjoitus  Lars von Trier; suomennos, sovitus ja ohjaus Jari Juutinen; lavastus ja  videosuunnittelu Tinja Salmi, pukusuunnittelu Riitta Raunio,  valosuunnittelu Jukka Laukkanen, äänisuunnittelu Juho Lukinmaa;  näyttämöllä Perttu Hallikainen, Tarja Heinula, Kristina Koivumies, Salla  Loper, Kimmo Penttilä, Mika Silvennoinen, Sampsa Timoskainen, Juho  Uusitalo, Satu Turunen sekä Aino Lipponen / Aarni Lipponen.

Lars von Trierin käsikirjoittama ja ohjama elokuva Melancholia sai ensi-iltansa tasan kymmenen vuotta sitten. Aiemminkin von Trieriä teatterin lavalle ohjannut Jari Juutinen on tarttunut von Trierin tekstiin ja dramatisoinut, sovittanut ja ohjannut elokuvan käsikirjoituksesta näytelmän Kajaanin kaupunginteatteriin. Täällä näytelmä sai nimen Melankolia ja alaotsikon Minä rakastan.

Koska Juutisen tulkinta on hänen tulkintansa, unohdetaan Tanskan-Lasse ja hänen elokuvansa ihan kokonaan. Sen verran voin kuitenkin kertoa, ettei Juutinen ole turhaan lähtenyt muuttamaan tarinan tapahtumia. Maailmassa on kuitenkin tapahtunut kymmenessä vuodessa niin paljon, että Juutinen saa tulkintaansa mukaan aimo annoksen ajankohtaisuutta.

Yksi asia on ja pysyy: Matti Wuori ja Markku Saksa kirjoittivat aikoinaan Titanicin kansituoleista, mutta voi sen suoremminkin sanoa. Me olemme lähempänä maailmanloppua kuin koskaan, mutta sitä kohti mennäänkin sitten komeasti.

Toinen ja erittäin tiukasti tähän dystopiaan liittyvä havainto on meidän järjetön pyrkimyksemme onneen ja onnelliseen elämään, jota Kajaanin Melankoliassa edustavat mitkäpä muut kuin prinsessahäät. Mainioin onnea ja onnellisuuden harhaa ruotiva elokuva on mielestäni muuten Todd Solonzin Onni, musta komedia vuodelta 1998. Katsokaa, jos siihen törmäätte.

Juutisen tulkinta alkaa häistä, joissa häävieraat odottelevat tuoretta avioparia Justinaa ja Mikaelia (Salla Loper ja Kimmo Penttilä) saapuvaksi pari tuntia myöhässä. Kaiken pitäisi olla kohdallaan, mutta kaikki menee pieleen. Onni, joka oli noin prinsessahäiden päässä, karkaa, koska nuori vaimo huomaa, miten onttoa kaikki onkaan, miten mitätöntä raha, miten tympeää iskevien mainossloganien laatiminen, miten latteaa rakkaus. Yhtä tyhjän kanssa.

Samaan aikaan Maata lähestyy planeetta nimeltä Melankolia. Tähtitieteilijät Kari Enqvististä lähtien vakuuttelevat kansalle, ettei syytä huoleen ole, mutta niin kuin nykyajasta tiedämme, netti on täynnä ihmisiä, jotka tietävät paremmin kuin tiedemiehet.

Justinan sisko Klara (Satu Turunen) tekee kaikkensa auttaakseen epäonnistuneiden häiden jälkeen mieleltään järkkynyttä sisartaan, eikä se totisesti ole hänen pienin huolensa. Lisää murehdittavaa löytyy netin tietäjiltä.

Saako ihminen sairastaa, näytelmä kysyy. Onko melankoliasta päästävä irti vaikka sitten mielialalääkkeillä? Entä pystyykö ihminen siihen maailmassa, jossa hän on niin vieraantunut luonnosta, ettei ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu?

Melankolia on juonensa tasolla hyvinkin kepeästi seurattava näytelmä, ja von Trierin luomat ihmiset kelpo otuksia ja kuin suoraan teatterinäyttämölle kirjoitettuja. Melankolian maailma sen sijaan on kaikkea muuta kuin helppo, eikä Kajaanin tulkinnan vastaanottamista helpota yhtään se, että teatterin ohjelmistossa pyörii paraikaa toinenkin dystopia, Hylje.

On vähän onnetonta, että ohjelmistossa on kaksi näinkin samoja ongelmia käsittelevää näytelmää ja vielä peräkkäisinä ensi-iltoina ja kantaesityksinä.

Tilanne olisi ollut sama, jos Kajaanin mainio Nikolai Gogol -tulkinta Tarkastaja tulee ja upea Friedrich Dürrenmatt -moraliteetti Vanhan naisen vierailu olisi osutettu ohjelmistoon peräkkäin. Muutaman vuoden väli sen sijaan tarjoaa katsojille mukavan mahdollisuuden verrata ja muistella.

Melankolia on kaupunginteatterin ja Suomessa ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen työskentelevän sadsongskomplex:fi-ryhmän yhteistuotanto. Näyttelijät ja tekniikka tulevat Kajaanista, ohjaaja Juutinen ja uskomattoman kauniin ja uhkaavan näyttämökuvan luonut Tinja Salmi sadsongsista.

Näytelmän keskeiset henkilöt ovat ovat Loper ja Turunen, ja he tekevätkin roolinsa hienosti. Justina ja Klara ovat ihmismielten Melankolia ja Maa, jotka hylkivät toisiaan, mutteivät voi keskinäiselle, suorastaan newtonilaiselle vetovoimalle mitään.

Kaikki muut ikään kuin syöttävät naisten reagoitaviksi erilaisia täkyjä. Kun muiden tehtävä on syöttää, muut ovat melko yksiniitisiä olentoja: jotkut ahneita, jotkut todenpuhujia, jotkut ylikäveltäviä, mutta olemassa vain, jotta siskokset voivat ruotia elämänsä aineksia.

Sonja Pakalénin idea on liikuttaa näyttelijöitä välillä kuin hidastetussa filmissä. Kristina Koivumies puolestaan on treenannut lavalle kuoron, joka vetää “Kalliolle kukkulalle” stemmoissa, jotka Kaj Chydeniuskin hyväksyisi.

Juutinen on puristanut tarinan väliajan kanssa kahteen tuntiin. Sekin on mielestäni kohdallaan, mutta yksi asia ensi-illassa tuntui todella kummalliselta. Katsomoon saa ottaa vain kaksikymmentä katsojaa. Tällainen kulttuurin kurittaminen on aivan oikeasti käsittämätöntä, sillä teatterissa katsojista pidetään todella hyvää huolta.