Kameran edessä kaikki on fiktiota

Elokuvayhtiö Aamu: Fucking with Nobody. 103 min, K-16.
Ohjaus Hannaleena Hauru, käsikirjoitus Hannaleena Hauru ja Lasse Poser, kuvaus Lasse Poser ja Jan-Niclas Jansson. Näyttelijät Hannaleena Hauru, Lasse Poser, Samuel Kujala, Pietu Wikström, Sara Melleri, Hanna-Kaisa Tiainen, Jussi Lankoski, Tanja Heinänen, Anna Kuusamo.
Ensi-ilta 16.4.2021 (kaavailtu) 

Fucking with Nobody on niin kunnianhimoinen ja monitahoinen elokuva, että tuotantoyhtiön promomateriaali antaa siitä väistämättä liian tylpän kuvan. Mitä vähemmän katsojalla on ennakko-oletuksia Fucking with Nobodystä, sitä enemmän elokuvasta voi saada irti.

Kehotankin jatkamaan kritiikin lukemista omalla vastuulla.

Aivan pintatasolla elokuvan juoni on seuraavanlainen: pitkään sinkkuna ollut elokuvaohjaaja Hanna ottaa kotibileissä piloillaan ihanan romanttisia selfieitä miespuolisen ystävänsä, näyttelijä Ekun kanssa ja jakaa ne somessa siirappisilla kuvateksteillä varustettuina. Hannan ja Ekun tuttavat ottavat kuvan todesta ja luulevat Hannan löytäneen Sen Oikean. Hannan ystäväpiiri innostuu ja väärinkäsityksestä syntyy yhteinen taideprojekti, romanttisen rakkauden tarinallisuutta ja kuvia kyseenalaistava someperformanssi. Projektin kuvaajana toimii Lasse, Hannan eksä.

Läppänä alkanut projekti alkaa kuitenkin mennä solmuun, kun mukaan tulee niitä kuuluisia oikeita tunteita, joita hyväksikäytetään projektin ehdoilla. Someromanssiperformanssi eskaloituu älyttömyyksiin: kohta tehdään jo seksivalistusvideoita, kaupallisia yhteistöitä ja poseerataan aikakauslehtien kansissa. Samaan aikaan yksi Ekun kumppaneista, Ara, sivuutetaan, ja lemmenperformanssia kuvaava Lasse painiskelee Hannaan kohdistuvien vaikeiden tunteidensa kanssa.

Tämä on siis draamakomedian genreen luokitellun elokuvan ilmeisin pintataso. Pinta rikotaan kuitenkin heti elokuvan ensiminuutilla, sillä elokuva alkaa Lassen ja Hannan keskustelusta, jossa Hanna toteaa, että elokuvaan tulisi mielenkiintoista jännitettä, jos Lasse olisikin käsikirjoituksessa Hannan eksä. Käykö se Lasselle? Joo, kyllä käy, vastaa Lasse ja jatkaa kuvaamista. Katsojaa siis muistutetaan alusta alkaen siitä, että elokuvassa on useita fiktion kerroksia.

Kerroksia lisää se, että elokuvan päähenkilöitä, Hannaa ja Lassea, esittävät elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Hannaleena Hauru ja toinen käsikirjoittaja ja kuvaaja Lasse Poser.

Elokuva pohtii romanttiseen rakkauteen ja parisuhteisiin liittyviä odotuksia, välillä parodisen saarnaavaan sävyyn ihmissuhdeanarkististen sivuhenkilöiden suulla. Kliseisinkin heteroparisuhderakkauden kuva menee somessa läpi, koska kuva on tuttu ja seuraajat haluavat uskoa sen. Vähemmän helposti kuvitettavia ovat polyamoriset suhteet, joiden osapuolina on muunsukupuolisia. Jotkut rakkaudet ovat näkyvämpiä ja ymmärrettävämpiä kuin toiset, minkä elokuva myös tuo hienovaraisesti ja alleviivaamatta esiin.

Romanttista rakkautta enemmän elokuva kuitenkin käsittelee katsomisen tapoja ja niitä odotuksia, joita katsojalla on. Somekuvia ja -videoita katsoessamme tiedämme, että ne ovat yhtä aikaa totta ja ei-totta: ihanan romanttisesti vuoteella lepäävää pariskuntaa kuvaavalla kuvalla on aina ottajansa, se ei synny tyhjästä. Joko kuvan on ottanut kolmas paikalla ollut ihminen, tai sitten kamera on viritetty juuri oikeaan kohtaan ja kuvan henkilöt ovat yrittäneet poseerata juuri oikealla hetkellä, luultavasti moneen kertaan saadakseen kuvaan juuri oikeanlaisen herkän tunnelman.

Elokuvia katsoessamme teemme puolestaan elokuvan kanssa sopimuksen uskoa siihen, että elokuva on totta, riippumatta siitä, kertooko se hobiteista tai Kannaksen taisteluista. Elokuvissa, jotka käsittelevät elokuvien tekemistä, yleensä tehdään ero sen välillä, mikä elokuvan todellisuuden näkökulmasta on totta ja mikä elokuvan sisäistä elokuvaa. Vaikka neljättä seinää rikottaisiinkin, katsoja olettaa, että elokuvalla on oma sisäinen todellisuutensa, maailmansa, jonka lakien mukaan tarina ja henkilöt toimivat.

Fucking with Nobodyssä ei tällaista katsojalle suotua turvallisuudentunnetta ole. Sen sijaan elokuva näyttää, kuinka elokuvassa voi tapahtua ihan mitä tahansa, mitä käsikirjoittaja ja ohjaaja vain keksivätkään.

Katsojaa houkutellaan kaivamaan metatasoja: mikä tässä on totta? Onko mikään totta, koskaan, missään elokuvassa tai kuvissa ylipäätään? “Mikä taso tätä leffaa tää on?” kysyy eräs hahmoista kesken elokuvan ja toinen puolestaan ihmettelee: “Mitä tässä nyt oikeen tapahtuu?” Metatasojen väleistä vetäminen saa myös katsojan kysymään samaa, mutta ei ärtyneesti vaan ihastuneesti: Mitä seuraavaksi? Kuinka syvälle tämä läppä voi oikein mennä? Kuinka paljon pokkaa ohjaajalla ja käsikirjoittajilla lopulta on?

Vastaus on, että hyvin paljon pokkaa!

Yksi avainkohtauksista kuvaa Lassen ja Hannan välistä riitaa siitä, miten Lassen ja Hannan hahmot on käsikirjoitettu ja ovatko hahmot samastuttavia. Lasse naputtelee sormellaan ärsyttävästi, ja Hanna käskee Lassea lopettamaan. Katsoja olettaa, että kohta eksät syyttelevät toisiaan ärsyttävistä tavoistaan – mutta Hanna kivahtaakin, että naputtelu vaikuttaa elokuvan äänimaisemaan ja voi johtaa siihen, että keskustelu on jälkiäänitettävä.

Riitaa katsoessaan katsoja kuvittelee hetken pääsevänsä lähelle elokuvanteon prosessia: riidassa eivät olekaan vastakkain raunioituneen parisuhteen osapuolet vaan kaksi käsikirjoittajaa. Ja sitten matto vedetään taas jalkojen alta, kun seuraavassa kohtauksessa Lasse ja Hanna istuvat leikkauspöydän ääressä katsomassa riitakohtausta. Naputtelukin on lopulta käsikirjoitettua, tai ainakin leikkauspöydällä esitettäväksi valittua – samoin kuin kohtaus leikkauspöydän ääressä istumisestakin.

Toisena esimerkkinä metatasojen risteymistä on menestyneen elokuvaohjaaja Kristianin hahmo. Pintatason juonessa Kristian on napannut Hannan nenän edestä tärkeän ohjauskeikan, ja kateellinen Hanna peilaa omia epäonnistumisiaan Kristianin onnistumisiin. Yhdessä kohtauksessa Kristian – tai pikemminkin Kristianin näyttelijää esittävä näyttelijä – kuitenkin ilmestyy sekoilemaan vampyyriasussa Hannan elokuvan kuvauspaikalle. Hahmo toimii täysin vastoin niitä odotuksia, joita elokuva on hahmolle rakentanut. Kusipääksi käsikirjoitettu Kristian tehdään naurettavaksi samalla, kun muistutetaan, että Kristian ei elokuvassa tee mitään vastoin ohjaajan ja käsikirjoittajan päätöksiä. Kristian ei ole omalakisesti kusipää, vaan hänet on rakennettu sellaiseksi.

Hannan ja Ekun romanssi on elokuvan todellisuudessa pelkkää fiktiota, mutta samalla myös katsojan eteen tuotu Hannan ja Lassen elokuvaprojekti on pelkkää fiktiota. Fucking with Nobodyä on luonnehdittu “autofiktiiviseksi”, mutta omaelämäkerrallisinta elokuvassa lienee tekijöiden intohimo leikkiä elokuvan keinoilla ja kyseenalaistaa tarinallistamisen pakkoa. Elokuvassa on muutamia vastenmielisyydessään niin ylilyötyjä ja mielikuvituksellisia kohtauksia, että niiden olemassaolo alleviivaa koko elokuvan fiktiivisyyttä.

Elokuvan loppu on riemukas keskisormennosto koko maailmalle, joka odottaa onnellisia loppuja ja selkeitä päätöksiä tarinoille.