”Yks kourasu ja mä en voi olla mitään muuta ku uhri!”

Teksti: Jenny Kangasvuo
Kuvat: Tottumiskysymys / Tuffi Films 2019

Ravintolassa pakaroista kourittu lomalainen. Bussissa ahdisteltu yläkoululainen. Firman bileissä kähmitty työntekijä. Jälleen kerran raiskattua esittävä nuori näyttelijä. Nuori kotibileiden jatkoilla. Raiskausoikeudenkäyntiä loputtomasti odottanut rikoksen uhri.

Tottumiskysymyksen yksittäistarinat muodostavat seksuaalisen häirinnän ja sukupuolittuneen väkivallan jatkumon. Ne peilaavat toisiaan, näyttävät vaikenemiset, siloittelut ja avuttomuuden, jotka mahdollistavat väkivallan jatkumisen. Kaikki tarinat ovat ihan liian tuttuja. Vieraat kädet ovat olleet minunkin pakaroillani Lidlin kassajonossa; teininä jouduin kuuntelemaan rasvaisia juttuja ihan liian monta kertaa. Kaikkihan tämän ovat kokeneet, joutuneet eri kohtiin jatkumolle. ”En mä ainakaan ole kohdannut mitään häirintää. Paitsi ne tavalliset”, sanoo eräs elokuvan henkilöistä. Se on tottumiskysymys.

”Elokuva käsittelee hulluja asioita, joita ihmiset ovat tottuneet sietämään, vaikka ei pitäisi”, kertoo elokuvan dramaturgi Kirsikka Saari.

Yksitoista yksittäistapausta

Täyspitkää elokuvaa edeltää yhdentoista lyhytelokuvan projekti Yksittäistapaus, jossa eri käsikirjoittajat ja ohjaajat tekivät kukin seksuaalista häirintää ja sukupuolittunutta väkivaltaa käsittelevän teoksen. Yhdestätoista elokuvasta valittiin kuusi, joista koostettiin episodielokuva Tottumiskysymys. Lyhytelokuvat nähtiin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla tänä syksynä ja vuoden 2020 aikana ne tulevat laajempaan levitykseen.

”Projekti lähti liikkeelle yli kolme vuotta sitten”, Kirsikka Saari sanoo. Saari oli miettinyt, miten elokuvan keinoin voisi saada kiinni seksuaalisesta häirinnästä yhteiskunnallisena valtarakenteena. Kävi ilmi, että toinenkin Tuffi Filmsin toimija, tuottaja-ohjaaja Elli Toivoniemi oli miettinyt samaa teemaa. ”Mietittiin, että tästä tehdään elokuva. Ja sitten mietittiin, että tehdään monta! Alusta lähtien oli kuitenkin selvää, että lyhytelokuvien pohjalta koostetaan pitkä elokuva.”

Mukana oli viisitoista ohjaajaa ja käsikirjoittajaa, ja Saari oli dramaturgina kaikkien yhdentoista elokuvan työstöprosessissa. Myös kuvausryhmä sekä puku- ja äänisuunnittelijat olivat samat. Elli Toivoniemen kanssa Saari koordinoi projektia, jotta sarjan lyhytelokuvat eivät kertoisi liian samanlaisia tarinoita.

Saari ja muut ohjaajat tapasivat prosessin aikana varsin usein. ”Ihmisillä oli halu ja tarve jakaa kokemuksiaan. Jakamisen riemu oli suuri. Sen pohjalta löytyi yhteinen hirtehishuumori, joka vaikutti elokuvan tyylilajiin. Kaikilla oli sama kokemus, että eihän enää pitäisi olla tällaista, tämähän on aivan absurdia! Myös elokuvan päähenkilöt kohtaavat saman epäuskon ja hämmennyksen, että mitä täällä tapahtuu, onko tämä edes todellista?”

Kullakin käsikirjoittajalla ja ohjaajalla oli vapaat kädet luoda oman tarinansa. Tarinat perustuivat joko omiin kokemuksiin tai havaintoihin. Pitkän elokuvan suhteen Saari oli kuitenkin vastuullinen käsikirjoittaja, mikä oli kaikille tekijöille alusta asti selvää. Siten lyhytelokuvat muodostavat kukin oman teoksensa, ja pitkä elokuva puolestaan omansa. Pitkään elokuvaan päätyneitä lyhytelokuvia ohjasi seitsemän ohjaajaa eli Saaren ja Toivoniemen lisäksi Anna Paavilainen, Alli Haapasalo, Reetta Aalto, Jenni Toivoniemi sekä Miia Tervo.

”Sehän on poikkeuksellinen luottamuksenosoitus, että ohjaajat antavat omat materiaalinsa toiselle ohjaajalle, että kohtelepa hellävaroen. Mutta tämä oli sellainen aihe, että kaikki tajusivat, että tätä elokuvaa ei voi tehdä muulla tavoin. Kaikki me teimme projektia samaa päämäärää kohti.”

Joidenkin elokuvien kuvauksissa pystyttiin ennakoimaan pitkää elokuvaa. Anna Paavilaisen ohjaaman, teatteriin sijoittuvan tarinan lopusta tehtiin kaksi eri versiota: toinen lyhytelokuvaa ja toinen pitkää elokuvaa varten. Tottumiskysymystä varten kuvattiin myös uutta materiaalia vielä leikkausvaiheessa.

Saari sanoo, että elokuvan leikkausprosessi oli haastava mutta myös jännittävä. ”Aluksi olin itsekin kauhuissani, että mitä ihmettä me olemme tekemässä toisten materiaaleille!”

Pelkkiä pikkujuttuja

Saari kertoo olleensa innostunut episodielokuvista, joissa irralliset tarinat leikkaantuvat yhteen. Elokuvan innoittajana on Ruben Östlundin episodielokuva De Ofrivilliga, joka käsittelee ryhmäpainetta. ”Sehän on myös abstrakti aihe. Se on jotain, minkä tunnistaa, mutta jota ei osaa itsekään oikein nimetä, ja josta on vaikea puhua. Kun tällainen vaikeasti avautuva teema tuleekin elokuvassa selkeänä esiin, se on riemastuttavaa. Tämän projektin tavoitteena oli tehdä samantyyppinen elokuva.”

Tottumiskysymyksen henkilöiden tarinat eivät kuitenkaan juuri leikkaa toisiaan. ”Emme halunneet kikkailla. On vahvempaa, että tarinat yhdistyvät teemansa puolesta. Kukaan ei tiedä toisen tarinaa, korkeintaan kulkee ohi tietämättä, mitä toinen käy läpi.”

Saari kertoo, että pyrkimyksenä oli tarttua pieneen ja arkiseen. ”Ihmiset olivat havahtuneet puhumaan tasa-arvon puutteesta ja häirintätapauksista jo ennen #metoo-keskustelua. Läsnä oli kuitenkin turhautuminen: miksi tätä asiaa on niin vaikea selittää? Samaan aikaan kaikki naiset ympärillä tiesivät, mistä on kyse. Kaikkihan eivät ole minkään suurten rikosten uhreja, mutta arkiseen epätasa-arvoon törmää koko ajan, olipa kyseessä sitten häirintä tai työelämä. Siihen halusimme keskittyä. Samalla oli selvää, että tällaista projektia ei voi tehdä yksi ihminen vaan tarvitaan joukkovoimaa. Kyse ei ole yhden ihmisen kokemuksista vaan kaikkien naisten kokemuksista.”

Yksi yhdestätoista lyhytelokuvasta onkin nimeltään ”Pikku juttu”. ”Se on niin kuvaavaa, että voi sanoa, että sehän nyt on tommonen pikkujuttu, eihän sua ole esimerkiksi raiskattu. Onko tästä nyt aihetta nostaa meteliä?” sanoo Krista Kosonen, joka näytteli Alli Haapasalon ohjaamassa ”Pikku jutussa”.

Kososen näyttelemä päähenkilö on lomamatkalla aviomiehensä kanssa ja tulee ravintolassa puristelluksi pakaroista. Tilanne menee nopeasti ohi mutta jää silti vaivaamaan. Päähenkilö on tilanteessa avuton. ”Sen tunteen on tuntenut niin monta kertaa elämässään, kuten varmaan jokainen nainen”, Kosonen sanoo. ”En tunne ketään, jota ei olisi häiritty. Itseänikin häirittiin lomamatkalla kun olin kolmetoista, ja muistan sen tunteen. Kenellekään ei voi sanoa: ei voi sanoa äidille, koska se hävettää, ja sitten on yksinään sen asian kanssa ja olo on vain likainen. Yksi tollanen ele, eikä voi olla mitään muuta kuin uhri”, Kosonen toistaa näyttelemänsä hahmon repliikin. ”Ja vielä aikuisenakin: jos jostain perseeseentaputtelusta sanoo, niin vastauksena on, että rauhoitu, eikö sulla ole huumorintajua. Ja jos siitä ei sano, se jää vituttamaan ja painamaan, että miksi en sanonut tästä, tämähän on mun keho! Se on niin tunnistettavaa.”

Elokuva näyttää, että väkivalta ja ahdistelu ei ole pelkästään pahojen miesten tekemiä puskaraiskauksia vaan myös pieniä juttuja, jotka varsinkin tietyissä elämänvaiheissa voivat olla valtavan isoja. Tilanteet ovat usein sellaisia, joissa kukaan muu ei ole nähnyt mitään, ja tilanteeseen reagoiminen julkisesti tuntuu vaikealta. ”Siinä vain on hiljaa, ja jälkikäteen tulee se raivo”, Kosonen sanoo.

Myös ahdistellun naisen aviopuoliso jää elokuvassa avuttomaksi. Oikeaa tapaa reagoida ei ole. Vaimon puolustaminen näyttäytyisi omaisuuden puolustamisena, toisaalta jos ei tee mitään, niin onko se ahdistelun painamista villaisella? ”Enhän mä nyt jaksa tuntea häpeää kaikkien maailman sovinistien puolesta, ku en kerran ite oo!” puolustaa aviomies itseään.

#Metoon merkitys

Saari kertoo, että alunperin lyhytelokuvia oli tarkoitus olla kymmenen. ”#Metoo-keskustelu nousi esiin projektin aikana, joten tuli tarve kirjoittaa vielä yksi tarina, joka peilaa sitä keskustelua.”

”Silloin, kun #metoo nousi somessa, niin oli paljon miespuolisia ihmisiä, jotka olivat aivan järkyttyneitä”, Kosonen kertoo. ”Mä ihmettelin, että ette te voi olla tosissanne, että oliko tämä oikeasti joku yllätys! Kaikkia naisia on häiritty, ei se naisille ollut mikään yllätys. Mä olin hämmentynyt: aijaa, eikö tämä olekaan kaikille itsestäänselvää, että häirintä on naisille tuttua?”

#Metoo-keskustelu oli seksuaalista häirintää ja väkivaltaa kokeneiden naisten näkökulmasta voimauttavaa, mutta keskustelua seurasi takaisku. ”Se oli kummallista. Että ei voi olla todellista, kun nämä asiat vihdoin tulevat esiin, niin samantien ruvetaan taputtelemaan, että eikö voitaisi kuitenkin olla hiljaa!” ihmettelee Saari. ”Tuli tarve käsitellä tätä häirinnän ja väkivallan hiljentämistä myös elokuvan keinoin.” Yhdestoista lyhytelokuva käsittelee firman bileissä tapahtunutta seksuaalista häirintää, jota peitellään koko työyhteisön voimin.

Elokuva sisältää paljon repliikkejä, jotka kuulostavat hyvin tutuilta. ”Mä olen ihan hyvä tyyppi.” ”Siinähän on vain sana sanaa vastaan.” ”Onko sulla jotain todisteita?”

Saari sanoo, että osa elokuvan repliikeistä on sellaisia, joihin törmää usein. ”Yksi kantava ajatus oli se, että kaikkihan seksuaalisen väkivallan tuomitsee. Se on laissa kielletty, se on selkeä tapaus. Siitä on helppo sanoa, että me tuomitaan tämä. Mutta tämä leffa kuvaa sitä, miten on helppo kuvitella, että paha on aina jossain ulkopuolella. Kysymys on kuitenkin siitä, että me ihmiset yhteisönä normalisoidaan ja mahdollistetaan se.”

”Ei ole hyvä, että demonisoidaan, että siellä pimeässä puistossa ovat ne pahat raiskaajat, vaikka pahaa voi tapahtua missä vain ja useimmiten ihan arjessa”, sanoo elokuvassa näyttelevä Johannes Holopainen. ”Ei voi ajatella niin, että tämä asia ei kosketa mua, koska en ole mikään puistossa piileskelijä. Pitää muistaa, missä toisten ihmisten rajat menevät.”

Elokuvassa onkin kohtaus, jossa nainen kulkee pimeässä Kaisaniemen puistossa. Kosonen sanoo kiertävänsä puiston pimeällä, kuten suurin osa muistakin hänen tuntemistaan naisista. ”Mua vituttaa, että mun omassa kaupungissa on paikka, jossa mä joudun oikeasti pelkäämään.” Elokuvan kohtauksessa pelkkä puiston pimeys luo ahdistavan tunteen, joka on tuttu paitsi naisten omista kokemuksista, myös elokuva- ja tv-kerronnasta, jossa naisille tapahtuu kauheita pimeissä paikoissa. ”En edes tiedä, onko se pelko perusteltu. Onko Kaisaniemen puistossa raiskattu ketään kolmeenkymmeneen vuoteen?”

Useimmiten naiset joutuvatkin häirinnän ja väkivallan uhreiksi ihan muualla kuin pimeissä puistoissa: työpaikoilla, kotonaan, aamulla koulumatkalla, valoisassa ja tyylikkäässä ravintolassa. Elokuvassa arkista häirintää ja väkivaltaa vähätellään kollektiivisesti. ”Ei ole pelkästään miehiä, jotka ovat ongelma, vaan yhtä lailla naisten asenteet ovat ongelmallisia. Kuvitellaan, että jos sanoo olevansa tasa-arvon kannattaja, niin asia on jo hoidettu. Voidaan sanoa, että ’hei, mä olen hyvä tyyppi’, mutta myös hyvät tyypit tekevät hirveitä asioita. Myös tasa-arvon kannattaja voi olla mukana vaientamassa häirinnän uhria. Ei se ole mustavalkoista. Elokuva kannustaakin miettimään, miten itse toimisi vastaavassa tilanteessa.”

Toisaalta myös oikeusjärjestelmä vähättelee seksuaalisen väkivallan uhrien kokemuksia ja traumatisoi heitä oikeusprosessien pitkittyessä. Holopainen näyttelee elokuvassa tuoretta juristia, jonka ensimmäinen oikeussalikäsittely koskee raiskausta. Oikeusjärjestelmä on byrokraattinen ja kasvoton, ja vaikka yksittäinen juristi haluaisikin parantaa maailmaa, mahdollisuudet siihen ovat vähäiset. ”Hahmo on pieni osa ison koneiston rattaissa. Käänne tapahtuu päähenkilön ajatuksissa: pitääkö jotenkin paatua, jotta sitä työtä voi tehdä joka päivä? Voiko kuitenkin ylläpitää vilpittömän maailmankuvan?”

Vaikeneminen ja vaientaminen

Elokuvassa toistuu hiljaisuus, sekä häirinnän ja väkivallan uhrien että uhria ympäröivän yhteisön taholta. Ja jos uhri sanookin jotain ääneen, se vaiennetaan. Koulutyttö ei kerro opettajalleen kokemastaan, virkanaisen kertomus häirinnästä on bilefiiliksen pilaamista, kotibileiden jatkoilla ahdistelija ei kuuntele, vaikka päin naamaa huudetaan ”älä viitti, mee pois, painu helvettiin”.

”Sehän vaatii myös ympäristöltä tiettyä sensitiivisyyttä, että missä tilanteessa asioita käsitellään. Jos uhri kertoo kokemuksestaan, niin ei pitäisi heti vaatia, että todista, selvitä, hoida homma, taistele! Totta kai ihmiset pelkäävät myös leimaantumista”, sanoo Saari.

Elokuvasta jää puuttumaan katharsis: paha ei saa palkkaansa, tai jos saakin, niin vain ehdollista ja valittaa siitä hovioikeuteen.

”Meillä oli pitkään suunnitteilla, että ottaisimme elokuvaan vielä voimauttavan tarinan. Mutta sitten oli pakko todeta, että ei, ikävä kyllä, se olisi liikaa”, Saari sanoo. ”Ei tästä elokuvasta saa poistua sillä ajatuksella, että ongelma on jo ratkaistu, vaan sillä kysymyksellä, että miten se ratkaistaisiin. Elokuvaa ei saanut tehdä yleisölle liian helpoksi, vaikka siellä onkin keventävää huumoria.”

Elokuvan katsominen voi olla monille naisille tuskallistakin, koska se tuo pintaan omia, ehkä tukahdutettujakin kokemuksia. Näin on jo käynyt lyhytelokuvasarjan esityksissä. ”Toivon, että se kuitenkin tuo voimaantumista, että hei, mä en ollut yksin, tai mä en kuvitellut sitä, vaan muutkin ovat kokeneet saman. Toisaalta toivon, että katsojat haastaisivat itsensä miettimään, että miten minä käytän valtaa, koska kaikki me käytämme valtaa.”

Elokuviin liittyy myös vaikuttavuuskampanja, jossa elokuvaa viedään kouluihin. Elokuvan esittämisen yhteydessä keskustellaan sen teemoista. ”Tämä on sellainen aihepiiri, että sitä ei voi vain heittää maailmalle ja antaa mennä menojaan, vaan täytyy myös kantaa huolta yleisöstä”, Saari sanoo.

Kosonen on mukana myös elokuvan vaikuttamiskampanjan koulukiertueella. ”Mä toivon, että mulle olis joku tullu sanomaan teini-ikäisenä, että teillä on itsemääräämisoikeus omaan kehoon. Ei teinien itsetunto parane pelkästään siitä, mutta on tärkeää, että joku sanoo sen ääneen. Se on kaikista herkintä aikaa ihmisen elämässä. Haluaisin, että oma tyttäreni kasvaisi sellaiseen maailmaan, jossa saisi kasvaa niin, että oma keho on oma keho.”

”Elokuva on keino avata samastumisen portti toisen ihmisen kokemukseen todellisuudesta. Tämä on hieno projekti sen takia, että uskotaan sataprosenttisesti siihen, että elokuva voi vaikuttaa”, sanoo Holopainen. ”Aihe on vaikea, mutta elokuva voi antaa yhteisen kokemuksen, jonka kautta aihetta voi lähteä purkamaan ja jakamaan kokemuksia.”

”Tarviiko ahdistelun ja väkivallan olla tottumiskysymys?” Kosonen kysyy.