
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Mikko Heikka ja Vesa Kanniainen: Maailma koronan jälkeen. Keskustelukirjeitä. 318 s. Minerva Kustannus 2021.
Kun viisaat emeritukset ryhtyvät kirjeenvaihtoon koronan jälkeisestä ajasta, ovat odotukset lukijalla korkealla. Eivätkä Espoon piispa Mikko Heikka ja Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen tuota pettymystä keskustelukirjeitä sisältävällä teoksellaan Maailma koronan jälkeen. Maailma nimittäin on, ja toivo ennen kaikkea.
Kirjeenvaihto on terävää, analyyttista ja älykästä. Mieleen nousee Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalan ja Turun yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan keskustelukirjeenvaihto teoksissa Nurkkaan ajettu Jumala? (2004) sekä Tiedän uskovani, uskon tietäväni (2010). He käsittelivät teoksissaan Jumala-uskoa, maailmankaikkeutta sekä olemassaoloon liittyviä kysymyksiä, kun taas Heikka ja Kanniainen pohtivat taloudellisia, globaaleja, tulevaisuuteen liittyviä sekä pandemiaa koskevia aihepiirejä.
Molemmat kirjoittajat ovat Lapista lähtöisin. Heikka on vuonna 1944 Ylitorniolla syntynyt ja Kemin lyseosta ylioppilaaksi 1963 kirjoittanut, Kanniainen (s. 1948) Rovaniemen poikia ja sieltä yhteislyseosta ylioppilaaksi päässyt. Kirjoittajat tuovat myönteisesti pohjoisen juuret myös tässä teoksessa: niukkuudessa kasvaneina he ovat oppineet olemaan heikon ja syrjäytetyn puolella pienestä pitäen.
Kirjoittajat kantavat huolta ilmastonmuutoksesta. Heikan ajatus lähtee kasvatuksesta ja hän liittää näkemyksensä myös uskonnollisiin yhteisöihin, koska ne toimivat ruohonjuuritasolla pysyvästi eivätkä siten vaihdu kuten päättäjät vaalikausittain. Yhteisvaluutta euron ankarana kriitikkona tunnettu Kanniainen korostaa puolestaan globaalia oikeudenmukaisuutta, jossa jokaisen on kannettava vastuunsa. Toisten syyllistäminen johtaa vain umpikujaan. Molemmilla kirjoittajilla on raikkaita ja perusteltuja tulokulmia ajankohtaiseen keskusteluun.
Syvälle kirjoittajat sukeltavat myös talouden eettisissä kysymyksissä. Yrityksiltä on perusteltua kysyä niin yhteiskunta- kuin sosiaalivastuutakin, koska yhteiskunta luo hallinnollaan edellytykset yritystoiminnalle. Ympäristökysymykset ovat ykkösasia tänä päivänä kestävälle kehitykselle ja tämän yritykset ovat jo ottaneetkin vakavasti huomioon. Yritysten sosiaalisen vastuun kirjoittajat näkevät toimivan varsin hyvin Suomessa. Mutta kyllä myös osinkoihin vielä liiaksi ollaan jumituttu. Sen pandemian aikakin on osoittanut.
Välillä puhutaan myös teologisista kysymyksistä; niin pahan olemuksesta kuin enkeleistäkin. Heikka ei kaihda tuomasta esiin rikkaalla tavalla kristillisen uskon merkitystä elämän voimana. Kanniainen opponoi tuoreesti ja omaäänisesti imartelematta Heikan ajatuksenkulkua, niin kuin taloustieteilijän ja sotahistorioitsijan tuleekin. Keskustelu kääntyy paikoitellen hyvin intensiiviseksi, ja sellaista otetta olisi toivonut enemmänkin olevan tässä mainiossa kirjassa.
Mutta miten emeritukset näkevät maailman koronan jälkeen? Taloustieteilijänä Kanniainen kantaa huolta köyhistä, jotka tulevat kärsimään eniten koronan jälkeen niin meillä kuin maailmalla. Hän sanoo omaavansa syvimmältään sosialistin sydämen. Hyvinvointiyhteiskunta on kovilla verotulojen vähentyessä ja julkisten menojen kasvaessa. Rakenteelliset uudistukset ovat välttämättömiä. Tilanteesta selvitään, mutta ihmisten on pärjättävä vähemmällä. Heikka painottaa koronakriisin antamaa ankaraa varoitusta, joka opettaa ihmistä toimimaan ehdottoman vastuullisesti kaikissa suhteissa: ”Mikäli ihmiskunta ei kuule sitä, edessä on hidas mutta vääjäämätön loppu.”
Molemmat kirjoittajat peräänkuuluttavat yhteisvastuullisuutta globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Siihen tarvitaan uudenlainen luontosuhde, joka takaa elinolojen säilymisen kokonaisvaltaisesti tällä telluksella.
Enemmän toinen toisensa haastamista olisi kaivannut tekstiin, kun asialla on kaksi tiedemiestä ja vahvaa vaikuttajaa. He ovat kohteliaita toisiaan kohtaan, mutta särmää olisi syntynyt, jos he kyseenalaistaisivat toistensa teesejä enemmän. Vankkaa asiaa rohkaisevalla tavalla kirjoittajat kuitenkin tuovat tähän vaikeaan historiajaksoon.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.