Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Mikko Koiranen: Jättiloikka Jan Valkoselle. 228 s. Myllylahti 2023.
Kylähulluja ja huijareita, e-urheilua ja teiniahdistusta. Tätä kaikkea vilisee Mikko Koirasen nuortenromaanin Jättiloikka Jan Valkoselle sivuilla. Teos on liminkalaisen Koirasen toinen romaani, ja meno on vähintään yhtä omaperäistä kuin vuonna 2019 julkaistussa esikoisteoksessa Nauhoitettava ennen käyttöä (Myllylahti).
Edellisessä romaanissaan Koiranen hyödynsi aikamatkateemaa, eikä uutuuskaan aivan perusrealismissa pysyttele. Tästä ei kuitenkaan sen enempää, sillä spoilauksen vaara on lähellä.
Romaanin päähenkilö Jan Valkonen on lieksalainen, 16-vuotias nuori, jonka lyhyen tähtäimen päämääriin kuuluvat ajokortti ja tyttöystävä. Ajokorttihanke on etenemässä mukavasti, sillä marraskuisena lauantaiaamuna häämöttää ensimmäinen ajotunti poliisi-isän ohjauksessa. Vähemmän yllättäen homma kuitenkin karahtaa kiville. Kaverin kosteat halloween-bileet venähtävät edellisenä iltana pitkäksi, ja Jan puhaltaa isukin alkometriin rattijuopumusrajan ylittävät lukemat.
Tyttöystäväprojektin kanssa ei mene juurikaan paremmin. Ihana Nita on kyllä saapunut samoihin halloween-juhliin, mutta kiinnittää Jania enemmän huomiota väkivaltaisesta maineestaan tunnettuun känniääliö Pyrtsiin.
Sattumusten kautta Janille selviää, että Nita ui sangen syvissä vesissä. Umpi-ihastunut poika haluaa auttaa tyttöä, mutta kun vihjeet ammattiavusta eivät ota tuulta, on tartuttava epäsovinnaisempiin keinoihin. Tämä vie lopulta kaksikon syrjäiselle mökille tapaamaan paikkakunnan ikiomaa kylähullua, ihmenaiseksi kutsuttua henkilöä, jolla huhutaan olevan parantajan kykyjä. Tilanne kulminoituu yllättävällä tavalla, ja seuraa hengästyttävä loppuhuipennus, johon kuuluu sokaisukranaatteja, autolla kaahailua ja aikaa vastaan kamppailua.
En yleensä innostu kirjojen takaa-ajokohtauksista, mutta Koiranen rakentaa loppusäpinöihin sen verran käänteitä ja yllätyksiä, ettei pitkästyminen ole lähelläkään. Viimeiset 50 sivua tulee suorastaan ahmittua ja jännitystä riittää loppuun saakka.
Lieksa on kiinnostava valinta tarinan tapahtumapaikaksi, eikä aivan heti muistu mieleen toista nuortenkirjaa, joka sijoittuisi samoille kulmille. Lieksaan tarinan kiinnittää paitsi murre myös todellisten paikkojen, kuten kylien, teiden ja ravintoloiden mainitseminen.
Muuten pikkupaikkakuntameininki voisi olla miltä tahansa syrjäseudulta. Itsenäistyminen edellyttää mopoja ja muita menopelejä, ja tulevaisuuden suunnitelmissa on vain niukasti valinnanvaraa, jos mielii pysyä kotiseudulla. Nuorten mielissä Lieksa on kuin kuoppa, jonne jämähtää, jos ei jaksa aktiivisesti pinnistellä kohti vapautta.
Synkkä kirja ei silti missään nimessä ole. Koirasen huumori, osuva ja uskottavan tuntuinen dialogi sekä tietysti jännitys keventävät raskaampia teemoja. Myös päähenkilön lähes eeppisiin mittoihin paisuvat päähänpistot ja sekoilut pitävät kokonaisuuden leppoisan puolella.
Hahmoja tarinassa vilahtelee runsaasti, mutta Koiranen zoomaa fiksusti vain keskeisiin henkilöihin. Esimerkiksi Janin äitiä hän ei juurikaan kuvaile. Yllättävänkin ymmärtävä ja lämpimästi poikaansa suhtautuva isä sen sijaan tulee lukijalle selvästi tutummaksi.
Jättiloikan parissa voi vain viihtyä ja nautiskella, mutta teoksesta löytyy toki painavampaakin pohdiskeltavaa. Sellainen voisi olla vaikka tämä Janin e-sporttaajakaveri Lukan itsensä voittamista ja pelottomuutta julistava tokaisu: ”Ei oo mitään järkee jähiä ja graindata täällä, jos on mahollista päästä ikään ku seuraavalla ränkille. […] Jos vaa menee. Ja uskaltaa.”
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.