
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Pieniä suuria valheita. Ohjaus Matti Kinnunen; käsikirjoitus Juha Koiranen ja Matti Kinnunen; pääosissa Mikko Nousiainen, Niila Nousiainen, Santtu Karvonen, Pihla Penttinen, Heikki Hoppania, Juha Kukkonen, Meri Nenonen, Robin Svartström, Seppo Halttunen, Minna Suuronen, Jose Viitala, Heikki Nousiainen. 95 min. Ensi-ilta 16.11.2018.
”Aina on puhuttava totta.”
Isän pojalleen lausuma opetus nousee draaman keskiöön Pieniä suuria valheita -elokuvan jälkipuoliskolla. Ennen moraalinäytelmäksi muuttumistaan teos ehtii kuitenkin tarjota niin pohjoista ankeutta kuin satiiriakin.
Korostetun arkisen ja pienimuotoisen tarinan alussa Harri-isä (Mikko Nousiainen) muuttaa poikansa Simon (Niila Nousiainen) kanssa Harmaaketoon, joka vaikuttaa yhtä aikaa sekä syrjäkylältä että taajamalta. Avustajapesti puukirkkoseurakunnassa vihjaa, että kysymys on uudesta alusta. Kerronta on yhtä niukkasanaista kuin paikallinen väestö, mutta pian paljastuu, että taustalla on ainakin avioero.
Talviset miljööt ja isän vähäpuheiset mutta hyvin tyypitellyt työtoverit välittävät onnistuneesti syrjäseututunnelmaa, jossa on jotain samaa kuin Esko Männikön valokuvissa: hiljaista ränsistyneisyyttä ja menneen maailman läsnäoloa, joka voi löytää kaikupohjaa katsojan lapsuusmuistoista. Pojan uuden koulun tuhnuiset huoneet, keskusradion aamunavaukset ja kiusaamiskuviot ovat samoin tuttuja vuosikymmenten takaa.
Nykymaailma kännyköineen näyttää olevan kaukana poissa, televisiokin on kuvaputkimallia. Satiiriset elementit – aamunavausten pakkopositiivisuus, sliipatun rehtorin ”nollatoleranssi”, poliisin asema ”neekerinä” – tuovat asetelmaa lähemmäs, pois herkästä vanhan ajan tunnelmasta. Vauhtiin päästään, kun ilmeisen äkkijyrkkä isä alkaa selvittää koulukiusaamistapausta.
Vastassa on pikkupaikkakunnan satiirisesti esitetty mykkyys ja sisäänpäinlämpiävyys: rehtorin, kirkkoherran ja kodinkonekauppiaan triumviraatti järjestelee asioita mielensä mukaan, ja viimeksi mainitun mykkäkoulu vaimoaan kohtaan kääntää satiirin jo komediaksi. Samaa sarjaa on isän työkaverin, samaten avioeron kokeneen Koposen mielenhuojennuskeino, konepistooliammunta.
Ohjaaja Matti Kinnunen tekee tässä mieselokuvaa, jossa vastakkain ovat rehellisyys ja manipulointi, empaattisuus ja toksisuus. Jälkimmäistä edustaa kodinkonekauppias, kärjistetyn karmea mieskarikatyyri, joka on myös keskeisen koulukiusaajan isä ja perhetyranni. Naiset ovat taustahahmoja, joiden järkevä (kouluterveydenhoitaja) tai yliampuva (kiusatun Erkon äiti) ymmärtäväisyys alleviivaa miesten kommunikointikyvyttömyyttä ja konfliktialttiutta.
Harri-isä asettuu pahansuopaa kyläyhteisöä vastaan kuin yksinäinen lännensankari, mutta hänenkin kuvansa säröytyy. Kiusatun rooli lankeaa omalle pojalle, ja Harrille tarjoutuu tilaisuus hyvitykseen vilpin avulla. Samalla satiirinen arkirealismi muuttuu moraalinäytelmäksi, ja henkilöhahmot astuvat taas askelen lähemmäs katsojaa. (Ajankohtakin tarkentuu nykyajaksi, sillä juoneen ilmaantuu kännykkä.)
Lapsi ottaa isän opetuksen totuudessa pysymisestä kirjaimellisesti, kun taas aikuisen näkökulmaa hämärtävät kontrollin- ja kostonhalu sekä suurpiirteisyys, joka sekoittaa moraalin ja tosiasiat: oikeamielisen ei tarvitse olla niin tarkka totuudesta, vaan sen saa yleistää malliin ”lanttulaatikko ku lanttulaatikko”.
Joulunaika ja yllättäen ilmaantunut pappiusaihe korostavat moraalipainia. Lopussa mukaan tulee selkeää vertauskuvallisuutta, kun varjossa kuvastuvat pirunsarvet, synnit kaivetaan esiin aivan sananmukaisesti ja langennut mies saa kehotuksen: ”Tuu ylös sieltä.”
Mustavalkoisuuden hälventyminen harmaan sävyjen tieltä viedään maaliin moniulotteisesti, mutta hieman hätäisesti. Yhden keskeisen henkilöhahmon kääntymys tulee eteen töksähtäen, ikään kuin tarinasta puuttuisi palanen, ja sama koskee loppumonologia. Vaikka äkkinäisyyden katsoisi olevan sopusoinnussa mieshahmojen kommunikoimattomuuden kanssa, pohjustusta olisi kaivattu toiminnan tasolla.
Pieniä suuria valheita on silti kohtalaisen hallittu pieni elokuva, jonka alku- ja keskivaihe – ankeus ja satiiri – ovat vähintään yhtä vahvoja kuin loppupuolen moraalinäytelmä. Viimeksi mainittu on paikallaan sikäli, että se henkii niin sanotusti uskoa ihmiseen, tämän vikojen korjattavuuteen ja anteeksiantoon.
Pienistä suurista valheista puuttuu Kinnusen edellisen pitkän ohjauksen, Kauko Röyhkän romaaniin pohjautuvan Miss Farkku-Suomen rock-vetovoima, mutta sille toivoisi yhtä paljon näkyvyyttä: hyveet, intensiivinen pienimuotoisuus ja monitasoinen arkisuus, ovat samoja. Ne kuvastuvat myös kauttaaltaan uskottavien näyttelijöiden kasvoilta.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.
”Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Risto Kormilainen arvioi Naisvankilan pomon.
”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.
”Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia”, pohdiskelee Esko Karppanen Runeberg-palkintoehdokkaaksikin valitusta Tiina Lehikoisen Punelmia-teoksesta.