Milla Aska – Vene ja soutaja
Ikkunasta näkyy vielä lehtiä
pienet lentokoneet lipuvat taivaalla
Tässä lähellä on niitä varten lentokenttä
joka halutaan sulkea ja asuttaa
Eilen yritin juosta sen ympäri
hahmottaakseni kuinka iso alue on
Joka päivä kuulen autojen kaasuttelua
ja lasin rikkoutumista
Autot kaasuttelevat maaliskuun loskassa, pienessä Torniossa, pientä Rauhankatua edestakaisin. Loskaa roiskuu päälle ja sivuille. Ikkunat ovat suuret.
Ja joka päivä aloitetaan alusta: pienen kulmahuoneistossa sijaitsevan tilan ovet avataan pienellä Rauhankadulla, talon katolla lukee ”kalastustarvikeliike Lohi-Armas” ja ovien takana avautuu avara ja kuulas maisema, Milla Askan näyttely Vene ja soutaja.
Milla Aska (s. 1993, Sodankylä) on Kuvataideakatemiasta, maalaustaiteen laitokselta vuonna 2020 valmistunut taiteilija, joka vietti maaliskuun 2021 Lapin kullanmurut- näyttelyprojektin vieraana residenssissä Torniossa Aineen taidemuseon kutsumana. Jenny ja Antti Wihurin rahaston mahdollistama projekti tuo 1980–1990-luvuilla syntyneitä taiteilijoita pohjoiseen. Aluksi kuukaudeksi asumaan Aineen taidemuseon vieressä sijaitsevaan vanhaan peräpohjalaiseen Viippola-taloon, ja sen jälkeen pitämään näyttelyitä eri puolilla kaupunkia.
Milla Askan näyttely rakentui maaliskuun 2021 lopulla tyhjään liikehuoneistoon Rauhankadulle. Aiemmin tilassa ovat toimineet muiden muassa kodinkonekorjaamo, kebab-ravintola, kenkäkauppa ja parkkitila. Ohikulkijat kurkkivat kadulta suurista ikkunoista valoisaan tilaan. Yleensä vasta sen jälkeen täällä uskaltaudutaan sisälle näyttelyyn.
Milla Aska tuntuu maalauksissaan ja teksteissään tarkastelevan maailmaa kuin pintana. Teokset tuntuvat kosketusherkiltä. Tilan seiniä kiertävissä maalauksissa vaaleat ja hiljaiset, mutta kuitenkin kirkkaana loistavat värit kertovat jotain näistä pinnoista; ikkunoista, verhoista, liikkeestä.
Hetkien intensiivisyydestä.
Maalausten lisäksi näyttelyssä on esillä taiteilijan tekemä vihkonen, joka sisältää tekstiä ja piirroksia risografia-menetelmin paperille painettuna. ”Vene ja soutaja” -vihkosen tekstit avaavat maalausten tunnelmia, jotka voi sitten viedä mukanaan kotiin:
Verhon takana päivä on repeämäisillään
marraskuu sakenee ja leviää
Pihatien oksien neulaset muodostavat
karvaisia naamoja
Ne muistuttavat minua menneiden kotien ja
paikkojen metsistä
etäisyyksistä niiden välillä
Etäisyyksiä ja aikaa Aska onkin kertonut maalatessaan pohtineensa. Pohjoisessa syntynyt mutta Päijät-Hämeessä kasvanut taiteilija on liikkunut paljon pohjoisen ja etelän välillä, maisemat ovat vaihtuneet erilaisten ikkunoiden takana tiuhaan. Nyt Askan maalausten pinnoilla liikkuu pohjoisen kevään valo.
Lapsuuden puut, kivet, kannot ja lammikot
me keksimme niille nimiä
”Vihreäkoppi, krokotiilipomppulinna, alalammikko
ja nuoruuden lähde”
Milla Askan maalausten äärellä pääsee välillä vaihtamaan ajatuksia myös näyttelyvieraiden kanssa. Eräs metsästysvaatteisiin pukeutunut henkilö kertoo näkevänsä jokaisessa näyttelyn maalauksessa kasvot. Toinen taas ihmettelee teoksissa kirkkaana välkehtivää vedenpintaa.
Ja vettä ja loskaa roiskuu ulkona kadulla. Sitten, kuin hetkessä, valo on kuivattanut tämän pienen kaupungin tiet ja ne ovat paljastuneet lumen alta ja on kevät.
Ja joka päivä aloitetaan alusta: pienen kulmahuoneiston ovet avataan, autot kaasuttelevat pientä Rauhankatua, Torniossa, ihmiset kurkistelevat kulmahuoneiston suurista ikkunoista.
Maalaukset kaiken keskellä elävät omaa aikaansa.
Lapsuudessani oli vielä valoa talvisin
vuodenkierto ei tuntunut samanlaiselta
utuisia talvipakkasia, kun kiipesimme naapurin
lasten kanssa aurauslumesta kasatun vuoren päälle
tai kun luistelimme pihalla jäätyneessä vesilätäkössä
ja pidin omenapuun oksasta tukea
Pakkasen tuoksu, metsän tuoksu, koiran paskan haju
Kursivoidut tekstiotteet Milla Askan teoksesta ”Vene ja soutaja”.
Lapin kullanmurut, Aineen taidemuseon näyttely- ja residenssiprojekti Torniossa 9/2020–9/2021.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
