Oulun teatteri: Vihainen leski. Ensi-ilta 1.11.2019 Oulun teatterin suurella näyttämöllä.
Ohjaus Taru Mäkelä; dramatisointi Minna Lindgrenin romaanin pohjalta Merja Larivaara; koreografia Annamari Kess; lavastus Kalle Nurminen; valosuunnittelu Mika Ryynänen; äänisuunnittelu Rauno Paananen; projisointisuunnittelu Kyösti Niva; rooleissa mm. Anneli Niskanen, Annina Rokka, Tuula Väänänen, Pentti Korhonen, Anne Syysmaa.
Taru Mäkelän ohjaustyö alkaa räväkästi karaokebaarissa. Karaoke on oleellinen osa näytelmän kerrontaa ja itseilmaisun muoto. Se luo tunnelmaa ja avaa henkilöhahmojen tunteita. Biisivalinnat ovat kauttaaltaan onnistuneita. Innostunut karaoketunnelma tarttuu yleisöönkin.
Eläkeläisfarssin pääosassa on 74-vuotias Ullis (Anneli Niskanen), joka on koko elämänsä tehnyt niin kuin kuuluu: hän on työskennellyt, kasvattanut lapset ja omaishoitanut alkoholisoituneen aviomiehensä hautaan. Nyt hän on ensimmäistä kertaa elämässään vapaa. Ulliksen lapset kyttäävät kuitenkin jo perintöä ja haluaisivat tuupata äitinsä hoitokotiin. He eivät näe äitiään ihmisenä.
Musiikin lisäksi tanssi on tärkeässä osassa. Annamari Kessin rollaattorikoreografiat ja turkismummotanssit huvittavat. Apuvälineitä käytetään tanssillisesti hyödyksi. Fyysinen komiikka on ohjattu napakasti, mutta myös vakavammat liikekohtaukset kuten Ulliksen herkkä soidintanssi Kari Kirjosiiven kanssa toimivat.
Vanhuskomiikan takaa löytyy vakavampi puoli. Ullis kertoo kiertelemättä omaishoitajuudesta ja miehensä kuolemasta. Ulliksen vahvat monologit ovat näytelmän parasta antia. Täytyykö ihmisen huolehtia oman kuolemansa jälkeisistä asioista? Saisiko vähät päivänsä käyttää kuten haluaa?
Vain puuduttava kiroilu hämmentää. Vittua ja saatanaa viljellään reippaasti. Toisaalta on hienoa, että kiltti Ullis vihdoin kiroilee kuin merimies. Myös Minna Lindgrenin samannimisessä alkuperäisteoksessa kiroillaan, mutta liika on liikaa. Saatanointi ei jaksa kohauttaa, vaan vie tehoa sisällöltä.
Ulliksen ystävä Hellu (Tuula Väänänen) on koskettava tukahtuneessa ja tikahtuneessa ilmaisussaan. Pienemmät sivuhahmot maneereineen ovat mainioita, kuten ylipirteä joogaopettaja (Annika Aapalahti) maanisine tervehdyksineen: moimoimoimoimoi! Farssihuumoria haetaan liioittelusta, mutta miksi näyttelijät eivät ole oikeasti seitsenkymppisiä? Kun nuoremmat näyttelijät esittävät eläkeläisiä, ajaudutaan välillä samanlaiseen laimeaan hassutteluun kuin mies naisen vaatteissa -hupailuissa. Satiiri ei tunnu terävältä. Hoitokodin johtaja on onneksi vedetty kunnolla överiksi (vai sittenkin: tehty totuudenmukaiseksi?).
Tytär Susanna (Anne Syysmaa) kerää äitinsä omaisuutta laatikkoon ja hokee äitikultaa puistattavalla ahneudella. Poika Marko (Timo Pesonen) käyttää valtaa talousasioissa. Kustannustehokkuus on päivän sana. Ulliksen lapsenlapset tuodaan lavalle videopuheluiden kautta. Hauska kokeilu sinänsä, mutta Facetime-aikanakin ratkaisu jää hieman irralliseksi.
Lavastus on yksinkertainen ja nostaa vanhuksen ja karaokelaulajan keskiöön. Kampaamokohtauksen näyttämöllepano on mainio voimakkaine väreineen. Myöhemmin Queenin soidessa koreografia ja punainen valomaailma nivoutuvat upeasti yhteen.
Dialogissa ja ohjauksessa on ajoittain turhan paljon ilmaa. Yleisö odottaa, kun tarjoilija vaikkapa kaataa viiniä, mutta ei tiivistunnelmaisen jännityksen vallassa. Osa kohtauksista vaikuttaa heikosti motivoiduilta – esimerkiksi sokkotreffit sotahullun kanssa. Vaikka tarkoitus on repiä huumoria deittailun maailmasta, kohtaus jää löysäksi. Toistuva Carpe diem -vitsi tuo mieleen Putouksen kaltaisten televisiosarjojen hokemat. Vaihdot on toteutettu musiikin ja liikkeen kautta. Välillä kohtausrajat ovat selvästi näkyvillä kuin romaanin luvut.
Sukupuolineutraaliudelle ja naisen orgasmille tai sen puutteelle nauretaan. Ihanaa, että voidaan puhua ääneen vulvasta ja g-pisteen merkityksestä. Konservatiivinen fossiilikin voi oppia ymmärtämään ihmisen moninaisuutta.
Loppuhuipennus jättää katsojalle energisen olon. ”Minä haluan elää”, sanoo Ulliksen ystävä Hellu surullisia uutisia saatuaan. Jos Ulliksen tarina jonkin opetuksen sisältää, se kuuluu: matkusta, vanhus, matkusta henkesi edestä.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
