Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja. Kosmos 2019.
Verkossa erityisesti sosiaalisen median kautta leviää nykyään yhä enemmän niin dis- kuin misinformaatiota, eli joko tahallisesti tai tahattomasti levitettyä väärää tietoa. Se vaikuttaa yhteiskuntaan ja demokratiaan: sitä käytetään aseena niin politiikassa kuin tahallisten ennakkoluulojen ja tuomittavien asenteiden välittämisessä.
Pystyykö valtavirran suorittamaa manipulointia enää täysin välttämään? Ehkä ei, mutta sitä voi yrittää. Muun muassa Suomen PENin sananvapauspalkinnon saanut tutkiva toimittaja Johanna Vehkoo pyrkii teoksellaan Valheenpaljastajan käsikirja tarjoamaan työkaluja siihen, kuinka tunnistaa paremmin väärää tietoa ja kumota sitä.
Kirjan taustana on Vehkoon Yleisradiolle tekemä Valheenpaljastaja-juttusarja. Tekijä ei ole kuitenkaan koostanut pelkkää vinkeistä ja ohjeista koostuvaa luetteloa, vaan hän on rakentanut kirjansa neljän suuren teeman varaan: valeuutiset, salaliittoteoriat, algoritmit sekä misinformaation psykologia.
Käsittelytapa on luonteva, koska käsiteltävä kokonaisuus on niin valtava ja vaikeasti hahmotettava. Jaottelu auttaa niin teemojen syventämisessä kuin lukijaa mieltämään asiakokonaisuutta paremmin: Vehkoo konkretisoi myös esimerkkitapauksien kautta, etupäässä liikutaan nykyajassa. Lopuksi annetaan vielä ohjepaketti.
Aiheen massiivisuuteen nähden Valheenpaljastajan käsikirja vaikuttaa ensi alkuun suppealta, mutta siihen on saatu iskevästi ja havainnollisesti mahtumaan, mikä on asiassa keskeisintä: kuinka paitsi puolustautua propagandaa vastaan myös oppia epäilemään omia oletuksiaan ja asenteitaan. Ammattitoimittajana Vehkoo kirjoittaa selkeää tekstiä, mukaan liitetään tiiviitä ja keskitettyjä tietoiskun omaisia neuvoja ja faktapaketteja.
Faktan ja totuuden määritelmissä Vehkoo pysyy perusasioissa: fakta on tosiseikka, joka on todistettu ja josta vallitsee jonkinasteinen yksimielisyys, ja se on myös tapahtunut todellisuudessa. Totuus puolestaan on jotakin, mikä vastaa todellisuutta ja se voi muodostua lukuisista faktoista.
Kaikessa tietotulvassa on tietysti hankaluutena se, kuinka osata tunnistaa luotettava informaatio – minkä selvittäminen vaatii vaivannäköä yhtä lailla vastaanottajalta. Disinformaatioon lyödään usein satiirin leima, millä yritetään hämmentää tunnistamista. Parhaana tunnusmerkkinä luotettavuuteen on jaetun tiedon läpinäkyvyys: mihin tiedot perustuvat ja mistä ne ovat lähtöisin.
Toisaalta väärä tieto löytää jatkuvasti uusia leviämiskeinoja ja -muotoja, taktiikat ja kanavat muuttuvat. Surullista on taas se, että osaa ihmisistä ei välttämättä enää edes kiinnosta, onko välitetty tieto totta vai tarua. Suhde tietoon ei ole lähtökohtaisesti rationaalinen vaan emotionaalinen. Oma maailmankuva ja käsitykset vaikuttavat myös tiedon vastaanottamiseen ja hyväksymiseen.
Valheenpaljastajan käsikirja lienee käyttökelpoisin sellaiselle lukijalle, joka liikkuu somessa paljon. Kirja käy myös ammatti-ihmisten tarpeisiin. Vehkoo ei kuitenkaan pyri kaikenkattavaan yleisesitykseen vaan keskittyy olennaiseen, kaikkein tärkeimpään. Lisätyökaluja löytyy kyllä, mikäli halua on mennä syvemmälle. Tarpeellista se olisi.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
