Neidenissä, lähellä kuuluisaa Kolttaköngästä, on sydäntä sykähdyttävä tutustumispaikka: maailman ensimmäinen kolttasaamelainen museo. Juhannuksen alla avattu kulttuurin kehto on sytyttänyt nopeasti uudenlaisen kipinän kolttien tulevaisuuden ja ennen muuta kielen ja kulttuurin elvyttämistyössä.
Museon nimi Ä’vv on koltansaamea ja tarkoittaa auringonkiloa eli auringonsäteiden heijastusta. Auringonpaistetta ja sen mukana kolttakulttuurin vahvistumista museonjohtaja Honna Havas toivoo myös kolttasaamelaisille. Siinä työssä Kolttainmaan museolla on merkittävä roolinsa.
– Museon tavoitteena on kolttasaamelaisen kultuurin vahvistaminen. Museon perusnäyttely Kolttainmaa on matka kolttasaamelaiseen historiaan. Näyttelyn ja muun toiminnan kautta haluamme lisätä tietoa kolttasaamelaisista. Etenkin Norjassa moni kolttasaamelainen on menettänyt tietoa omasta kultuuriperinnöstään, Havas kertoo.
Koltansaamelaisten norjalaistamisella on ollut näkyvät seurauksensa. Kielen puhujia on enää harvassa. Samalla katoavat kolttaidentiteetti, tavat ja perinne.
Kolttasaamelainen kansa on todella pieni. Suomen, Norjan ja Venäjän alueella kolttia on arviolta noin tuhat. Suomessa kolttasaamelaisia on eniten, noin 600, Venäjällä noin 250. Norjan koltat asuvat pääosin Itä-Finnmarkin alueella. Norjan kolttia on noin 150.
Aivan tarkkaa lukumäärää on vaikea arvioida, sillä valtioilla on omat kriteerinsä etnisten identiteettien määrittämiseen. Lukumääriin on vaikuttanut paljon myös se, miten eri valtakulttuurit ovat painostaneet ja assimiloineet saamelaisia. Ei siis ihme, että myös kieli on vauhdilla kuihtumassa.
Honna Havas toivoo, että Kolttainmaan museolla on suuri merkitys ei vain Norjan vaan kolmen eri valtion alueella asuville kolttasaamelaisille.
– Tuomalla esille kolttasaamelaisten historiaa ja samalla luonnollisesti myös nykyistä elämää kerromme, että koltat ovat eläneet ja elävät edelleen, Havas sanoo.
– Museon yksi tärkeistä tehtävistä on yhteistyö lähialueen koulujen kanssa. Toivomme, että saamme runsaasti kouluvierailuja tulevan syksyn aikana. Odotan jo nyt innolla sitä, että pääsen kertomaan oppilaille kolttasaamelaisesta kultuurista. Yhteistyöstä koulujen kanssa minulla on kokemusta niiltä vuosilta, kun työskentelin Kirkkoniemen museossa, oululaissyntyinen Havas toteaa.
Kuvat: Honna Havas
Mutta palatkaamme vielä hetkeksi Neidenin kolttamuseon avajaispäivään 16.6.2017. Alkukesän taianomainen tuntu on selvästi aistittavissa myös museon pihapiirissä. Museonjohtaja Havas ei ole kiireidensä keskellä ehtinyt sen kummemmin miettiä, kuinka paljon avajaisiin tulee väkeä.
Viimeiset kuukaudet ovat olleet täyttä työtä. Upea palapeli on saatu valmiiksi kokonaisuudeksi.
Pienen kolttakansan historia ja nykyhetki avautuvat katsojan eteen selkeästi. Näky ei jätä kylmäksi. Ä’vv ottaa tulijat avosylin vastaan. Karu luonto ja puupintainen, selkeälinjainen museorakennus sen keskellä pistävät hiljaiseksi.
Kolttakansaa kolmen valtion alueelta saapuu juhlistamaan tärkeän monumentin avaamista. Moni tulee vahvistamaan omia juuriaan, osa vasta etsii niitä. Joku miettii, virtaakohan minussakin kolttasaamelainen veri! Osa haluaa saada lisää tietoa kolttakansasta.
Kauniit puvut kiinnostavat. Euroopan ainoaan alkuperäiskansaan kuuluvat koltat ovat ansaitusti auringon kilossa!
Ennen kuin ikimuistettava avajaispäivä on lopuillaan, museo ja museon pihamaa on sykkinyt riemullista yhdessäoloa. Vieraita on tullut Venäjältä saakka. Venäjältä juhlaan osallistui 40-henkinen saamelaisryhmä, joukossa kolttia ja kildinin saamelaisia. Lähempää, Suomen puolelta Sevettijärveltä väkeä on niin ikään runsaasti. Kiinnostuneita saapuu joka puolelta: Norjasta, Suomesta, Venäjältä, Ruotsistakin.
Näyttelyn näkee ensimmäisen päivän aikana peräti 655 ihmistä.
Ikimuistettava kolttamuseon avajaispäivänä oli hetki, kun kolme saamelaispukuun pukeutunutta naista nousi museon katolle. Juhlan juontajina toimivat tutkija ja kansatieteilijä Jelena Porsanger Venäjältä, Sevettijärvellä syntynyt koltankielen opettajana työskentelevä neideniläinen Seija Sivertsen sekä Neidenissä, pienessä Etelä-Varangin kylässä kasvanut Karina Mathisen.
Jokainen kolmesta naisesta kuuluu kolttakansaan. Jelena on Venäjän koltta. Karinen mummo oli kolttasaamelainen, mutta hän ei juurikaan kertonut taustastaan. Niinpä Karine etsii edelleen lisää tietoa omasta kansastaan.
Seija, syntyjään Fofanoff, on palavasieluinen kolttasaamelaisuuden puolestapuhuja. Hänet palkittiin vuonna 2014 Gollegiella-palkinnolla. Pohjoismainen saamen kielen palkinto Gollegiella eli Kultainen kieli jaetaan joka toinen vuosi. Palkintokomitean puheenjohtajana toimi kolme vuotta sitten emeritusprofessori Pekka Sammallahti.
Naiskolmikon vahva näkemys on, että kolttasaamelaisuus elää mutta vaatii vahvaa uskoa, paljon tekemistä ja rohkeutta raja-aitojen kaatamiseen.
Jokaisella riittää siinä savotassa työmaata.
Kuvat: Honna Havas
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
