Örö on satavuotisesta sulusta muutamia vuosien sitten yleisölle avattu linnoitusaari Saaristomerellä. Tsaarin ajoista asti sotilasalueena toimineesta saaresta on kuoriutunut vähitellen Saaristomeren helmi. Tämä juttu ei kuitenkaan kerro tuosta mystiikastaan hiljalleen riisuutuvasta väkivallan historiaa hohkaavasta paikasta, vaan nimikaimastaan, muhoslaisesta elektronisen musiikin yhtye Öröstä. Henkiset hammasrattaat ovat tietyllä tapaa loksahdelleet samoihin suuntiin molemmilla Öröillä.
Örö-yhtye muodostui alun alkaen Pekka Huovisesta ja Ilkka Huhdasta. Tummanpuhuvasti laahustava ja nilkkaava esikois-EP Pimeä aine keitettiin tämän kaksikon sysimustasta alitajunnasta. Miesten aiempi rockbänditausta kuuluu kyllä. Pimeällä aineella elektroninen ilmaisu haki vielä hieman karuna ja luonnosmaisena muotoaan. Uutukainen II-EP on valovuosimainen loikka monipuolisempaa ilmaisua kohti.
Örö-duo on levyjensä välissä kasvanut nelihenkiseksi yhtyeeksi. Uudet elektroniset ääniversumit avautuivat rock-taustaisen, ja myöhempinä aikoina jo elektromusaan syventyneen kosketinsoittaja Mikko Kuivalan liityttyä kokoonpanoon. Rytmillinen kankeus taas sai väistyä, kun multi-instrumentalisti Anssi Hautamäki istahti rumpupallille. Uusi Örö soi monipuolisesti ja mielikuvitusrikkaasti.
Kun avausraita ”Kaikki on mahdollista” käynnistyy, varautumaton kuulija saattaa harhautua luulemaan kuuntelevansa Pariisin Kevään uutta materiaalia. Örö sysää aiemmin totutun katatonisen elektron syrjään ja tuuttaa pop-kertosäkeet silmille. Materiaali flirttailee jopa radioystävällisyydellä, mitä ei voinut kuvitellakaan ensimmäisen levyn kohdalla.
Kuten avausraitakin, ”Ei päätä ei häntää” -kappale rytmittyy huomattavan läskeillä bassolinjoilla. Muhevat synabassot ja savuinen pianosoundi kasarisyntikoilla kuorrutettuna kuljettavat kappaletta. Laulu on kuitenkin luonnoksenomaista ja melodia vaikeasti hahmotettavaa. Ensimmäisen raidan tasolle ei päästä kokonaisuutena, ja varsinkin lyriikat sekä laulumelodiat jättävät toivomisen varaa.
Levyn helmi on kolmosraita ”Unohda”. Sanoituksellisestikin toimivin raita, jonka miellyttävän pehmeä synalead-soundi tuo mieleen Goldfrappin. Rumpu–basso-yhteistyö on hämmentävän toimivaa. Bassolinja kulkee omia polkujaan, mutta keskustelee ja hengittää breakbeatia hyväilevän kompin kanssa erittäin hyvin. Laulumelodiat varsinkin C-osassa ovat kiinnostavat. Osuma.
Seuraava kappale ”Katarsis” muistuttaa ehkä eniten ensimmäisen EP:n karusta ja yksinkertaisesta elektrosta. Vaivaannuttavaksi vaipuva dystooppisuus varsinkin lyriikoiden osalta aiheutti epäuskoista itsensä raapimista. Välttävän arvosanan kappale välttää tuomiopäivänpasuunamaisella synaseinällä.
”Koomassa” on yllättävää täysorgaanista soulpop-vääntöä. Se flirttailee vahvasti myös triphopin kanssa sisällä pitäen myös selvän Portishead-viittauksen rumpu–syna-combossa. Soundi on kappaleessa lämmin ja orgaaninen. Taustalauluineen kappaleessa voitaisiin laulaa aivan hyvin vaikka rakkaudesta, mutta minimalistiset lyriikat toistelevat koomaan askeltamista. ”Kooma” on myös ainoa kappale, missä sähkökitarakin saa pienen hetkensä. Se on helpottava, ilmava hetki levyllä. Rumputyöskentely on ”Koomassa” erityisen miellyttävää. Jokainen isku on harkittu mutta rento.
Päätösraita ”Loputon virta” ei herätä suuria tunteita. Se on hallitsevan likaisen kompin vetämä raita, josta on hankala löytää melodiaa. Äänimattoa, joka jää hieman etäiseksi kokonaisuudessaan.
Örön II on lyriikkapuolen ja laulumelodioiden epätasaisuudesta huolimatta hyvä ja todellisia lupauksia nostattava levy. Se on hyperloikka edelliseen tuotokseen nähden. Muusikkomäärän tuplaannuttua näkemystä on tullut lisää. Satavuotisesta sulusta avautuva linnoitus alkaa hiljalleen paljastaa uniikin rannikkonsa. Örö soi nyt monipuolisemmin ja laajemmin kuin ennen. Se on parhaimmillaan silloin kun se antaa melodian viedä, ja sysää syvimmät demoninsa taka-alalle.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.