Örö: II. Omakustanne 2023.
Örö on satavuotisesta sulusta muutamia vuosien sitten yleisölle avattu linnoitusaari Saaristomerellä. Tsaarin ajoista asti sotilasalueena toimineesta saaresta on kuoriutunut vähitellen Saaristomeren helmi. Tämä juttu ei kuitenkaan kerro tuosta mystiikastaan hiljalleen riisuutuvasta väkivallan historiaa hohkaavasta paikasta, vaan nimikaimastaan, muhoslaisesta elektronisen musiikin yhtye Öröstä. Henkiset hammasrattaat ovat tietyllä tapaa loksahdelleet samoihin suuntiin molemmilla Öröillä.
Örö-yhtye muodostui alun alkaen Pekka Huovisesta ja Ilkka Huhdasta. Tummanpuhuvasti laahustava ja nilkkaava esikois-EP Pimeä aine keitettiin tämän kaksikon sysimustasta alitajunnasta. Miesten aiempi rockbänditausta kuuluu kyllä. Pimeällä aineella elektroninen ilmaisu haki vielä hieman karuna ja luonnosmaisena muotoaan. Uutukainen II-EP on valovuosimainen loikka monipuolisempaa ilmaisua kohti.
Örö-duo on levyjensä välissä kasvanut nelihenkiseksi yhtyeeksi. Uudet elektroniset ääniversumit avautuivat rock-taustaisen, ja myöhempinä aikoina jo elektromusaan syventyneen kosketinsoittaja Mikko Kuivalan liityttyä kokoonpanoon. Rytmillinen kankeus taas sai väistyä, kun multi-instrumentalisti Anssi Hautamäki istahti rumpupallille. Uusi Örö soi monipuolisesti ja mielikuvitusrikkaasti.
Kun avausraita ”Kaikki on mahdollista” käynnistyy, varautumaton kuulija saattaa harhautua luulemaan kuuntelevansa Pariisin Kevään uutta materiaalia. Örö sysää aiemmin totutun katatonisen elektron syrjään ja tuuttaa pop-kertosäkeet silmille. Materiaali flirttailee jopa radioystävällisyydellä, mitä ei voinut kuvitellakaan ensimmäisen levyn kohdalla.
Kuten avausraitakin, ”Ei päätä ei häntää” -kappale rytmittyy huomattavan läskeillä bassolinjoilla. Muhevat synabassot ja savuinen pianosoundi kasarisyntikoilla kuorrutettuna kuljettavat kappaletta. Laulu on kuitenkin luonnoksenomaista ja melodia vaikeasti hahmotettavaa. Ensimmäisen raidan tasolle ei päästä kokonaisuutena, ja varsinkin lyriikat sekä laulumelodiat jättävät toivomisen varaa.
Levyn helmi on kolmosraita ”Unohda”. Sanoituksellisestikin toimivin raita, jonka miellyttävän pehmeä synalead-soundi tuo mieleen Goldfrappin. Rumpu–basso-yhteistyö on hämmentävän toimivaa. Bassolinja kulkee omia polkujaan, mutta keskustelee ja hengittää breakbeatia hyväilevän kompin kanssa erittäin hyvin. Laulumelodiat varsinkin C-osassa ovat kiinnostavat. Osuma.
Seuraava kappale ”Katarsis” muistuttaa ehkä eniten ensimmäisen EP:n karusta ja yksinkertaisesta elektrosta. Vaivaannuttavaksi vaipuva dystooppisuus varsinkin lyriikoiden osalta aiheutti epäuskoista itsensä raapimista. Välttävän arvosanan kappale välttää tuomiopäivänpasuunamaisella synaseinällä.
”Koomassa” on yllättävää täysorgaanista soulpop-vääntöä. Se flirttailee vahvasti myös triphopin kanssa sisällä pitäen myös selvän Portishead-viittauksen rumpu–syna-combossa. Soundi on kappaleessa lämmin ja orgaaninen. Taustalauluineen kappaleessa voitaisiin laulaa aivan hyvin vaikka rakkaudesta, mutta minimalistiset lyriikat toistelevat koomaan askeltamista. ”Kooma” on myös ainoa kappale, missä sähkökitarakin saa pienen hetkensä. Se on helpottava, ilmava hetki levyllä. Rumputyöskentely on ”Koomassa” erityisen miellyttävää. Jokainen isku on harkittu mutta rento.
Päätösraita ”Loputon virta” ei herätä suuria tunteita. Se on hallitsevan likaisen kompin vetämä raita, josta on hankala löytää melodiaa. Äänimattoa, joka jää hieman etäiseksi kokonaisuudessaan.
Örön II on lyriikkapuolen ja laulumelodioiden epätasaisuudesta huolimatta hyvä ja todellisia lupauksia nostattava levy. Se on hyperloikka edelliseen tuotokseen nähden. Muusikkomäärän tuplaannuttua näkemystä on tullut lisää. Satavuotisesta sulusta avautuva linnoitus alkaa hiljalleen paljastaa uniikin rannikkonsa. Örö soi nyt monipuolisemmin ja laajemmin kuin ennen. Se on parhaimmillaan silloin kun se antaa melodian viedä, ja sysää syvimmät demoninsa taka-alalle.
II bandcamp-palvelussa: https://oroelektro.bandcamp.com/album/ii (avautuu uuteen välilehteen)
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]
Met lähemä pikkuselle reisulle taas. Meän matka kulkee ajassa, paikasta paikhaan, ihmisistä ihmissiin. Ja mulla oon ollu kauvon aikaa hunteeringissa, […]
