
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Oma maa, Suomi 2018. Ohjaus Markku Pölönen, käsikirjoitus Markku Pölönen ja Antti Heikkinen, pääosissa Oona Airola, Konsta Laakso, Antti Virmavirta, Marjaana Maijala, Mika Nuojua, Arto Heikkilä ja Marja Packalén. 108 min. Ensi-ilta 26.10.2018.
Onnen maalla (1993) lentävän lähdön uralleen saanut Markku Pölönen palaa tyylilajiin, joka nosti hänet 1990-luvun suosituimpien kotimaisten elokuvantekijöiden joukkoon. Onnen maan, Kivenpyörittäjän kylän (1995) ja Kuningasjätkän (1998) tapaan Oma maa sijoittuu maaseudulle ja menneeseen aikaan, tarjoaa draamaa, huumoria ja nostalgiaa – hieman kutakin – ja henkii kansanomaista humaaniutta.
Kehyskertomuksena on sodanjälkeinen asutustoiminta, jossa valtio hankki maata muun muassa rintamamiehille, sotainvalideille ja siirtoväelle. Asutustilalle suuntaa myös Oman maan miespäähenkilö, sodassa vammautunut Veikko (Konsta Laakso). ”Kylmälle paikalle”, umpimetsään raivattavalle tilalle hän saa emännäksi leipomon omistajan tyttären Annin (Oona Airola), jonka veli on kaatunut samassa väijytyksessä, jossa Veikko haavoittui.
Ennen yhteiselämää nuorten on ylitettävä huomattava este, luokkaero: Veikko on tukkijätkän poika ja rivisotilas, jonka mutkattomuus asettuu kontrastiksi Annin vanhempien herraskaiselle jäykkyydelle. Tämä on tietysti perinteisen populistinen draama-asetelma, mutta Pölönen tuo siihen eloa hyvillä roolisuorituksilla ja latautuneilla yksityiskohdilla, kuten sillä, että Annin isä (Antti Virmavirta) on kulttuurisuvun tyttären nainut nousukas ja upseeri, joka on järjestänyt liikekumppanin pojan pois eturintamalta.
Luokkaero muistuttaa itsestään koko tarinan ajan, mutta sitä enemmän esiin nousee naisten asema. Virmavirran erinomaisesti näyttelemä isä on koomisen autoritaarinen yksinvaltias, joka johtaa perhettä tunnekylmällä kovapintaisuudella ja komentaa naiset pois, ”kun miehet puhuu asioista”. Koomisuus syntyy miesvallan horjuvuudesta ja väistymisen merkeistä: uuden ajan airuina toimivat Anni ja hänen siskonsa, kotipiirin helläotteiset kapinalliset. Veikko saa muistutuksen perhedemokratiasta, ja isä syöstään kokonaan valtaistuimelta. Loppujaksossa isä ei ole enää edes läsnä, vaan alempiluokkaisen Veikon hyväksynnästä päättää äiti, joka on siihen asti surrut kaatunutta poikaansa hiljaa miehensä varjossa.
Naisten aseman vahvistuminen voi tuntua anakronismilta ja nykyisyyden projisoinnilta historiaan, mutta se tuo tarinaan hieman tuoreutta; Oma maa on muilta osin varsin vanhakantainen elokuva, niin tyylillisesti kuin painotuksiltaan. Klassisen jäykähkö ja sovinnainen elokuvakerronta esittää uudisraivausaiheen melko kansallisromanttisesti, kauniiden laatukuvien hengessä. Muutamat hien ja sonnan pilkahdukset tulevat tarpeeseen. Henkilöhahmoista monet kuuluvat maaseutudraamojen perinnegalleriaan, tyypillisimpinä velmun viisas karjalaisukko, kansasta vieraantuneet virkamiehet, ylireipas opettajatar ja tämän jatkuvasti päissään oleva aikamiespoika (karikatyyrimainen hahmo saa tosin syvyyttä lyhyen dramaattisen tunnustuksen myötä).
Naisten nousu muodostaa myös Oman maan dramaturgisen punaisen langan, sillä muut elementit ovat lähinnä langanpätkiä. Annin veljen kohtalon arvuuttelu, toivo tämän paluusta, veljen ottamien rintamakuvien mahdolliset paljastukset ja karjalaisukon arvoituksellisen mykkä ottopoika vihjailevat draamasta, jota ei sitten tulekaan. Asutustilan raskaat vaatimukset, opettajattaren juoppopojan katkeruus, Veikon sinänsä koskettava sairastuminen ja lankeemus seurauksineen ovat puolestaan draamanpätkiä, jotka käsitellään melko nopeasti. Asiaan liittyy se, että vuosiin 1945–1952 sijoittuva tarina tuntuu kattavan selvästi lyhemmän ajanjakson.
Lyhyiden draamanpoikasten, luontevien näyttelijäsuoritusten ja huolellisesti tyypiteltyjen roolihahmojen varassa Oma maa kuitenkin soljuu sujuvasti eteenpäin. Kun havahtuu huomaamaan, ettei tarinan intensiteetti ole ihmeemmin kasvanut, se on jo päättymässä – taidonnäyte sekin. Annin lopullinen valintatilanne tupsahtaa äkkiä eteen ja on ohi parin elementin kömpelön alleviivauksen jälkeen; loppukohtaus imeline lauluineen on selvästi huonoin hetki muutoin tasalaatuisessa elokuvassa. Ja kun Anni toteaa sodan painajaisten jääneen taakse, katsoja tajuaa, että Veikon sairaalareissua lukuun ottamatta niitä ei ole nähty.
Elokuvallisesti erikoisinta on Dmitri Šostakovitšin Valssi nro 2:n käyttö kahdessa maatilakohtauksessa. Kappale on niin leimautunut Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutin tunnusmusiikiksi, että herää ajatus tarkoituksellisesta viittauksesta tai vieraannuttamisesta. Ennakkoesityksessä Pölönen perusteli valintaa kuitenkin yksinkertaisesti epookilla.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vaikuttaa, että elokuva on kyhätty neljästä erillisestä käsikirjoituksesta henkistä väkivaltaa käyttäen yhden elokuvan mittaiseksi.” Kaltion Matti A. Kemi arvioi, että Hyväveli on vuoden 2022 heikoin kotimainen pitkä elokuva.
”Aina ei oikein tiedä, pitäisikö nauraa vai hämmästellä suu auki”, kirjoittaa Pete Huttunen Pamela Tolan viimeisimmästä ohjauksesta Järjettömän paska idea. Oulussakin kuvatun elokuvan ensi-ilta oli 13.1.2023.
Kaltion kriitikko Matti A. Kemi ei vaikuttunut viimeisimmästä Napapiirin sankarit -sarjan elokuvasta. ”Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen.”
”Hamstereissa Veikko Huovisen veijaritarina syvenee yhden sukupolven korjaavaksi kokemukseksi”. Reijo Valta arvioi 4.1.2023 teattereihin saapuvan romaanin viimeisimmän, Markku Pölösen ohjaaman elokuvaversion.
Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla ”Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani.” […]
Perusarvojemme tuntematon historia Jopa 8 000 vuotta vanha Tonavan laakson sivilisaatio tarjoaa meille paljon enemmän kuin pelkkää museotavaraa. Sen yhteiskunnassa saivat […]
Antti Heikkisen Latu-romaanin maalaisproosa vertautuu Risto Kormilaisen silmissä karjalaiseen Heikki Turuseen ja ylä-savolaiseen Eino Säisään.
”Eksklusiiviset uskonnolliset liikkeet ja seurakunnat eivät anna tilaa itsenäiselle ajattelulle vaan kaventavat ihmisen ja uskon yhteen tiukkaan muottiin.” Risto Kormilainen luki Camilla Nissisen romaanin Meitä vastaan rikkoneet.
Juha Hurmeen uutuusteos Tiu tau tilhi ”hurmioituneella tavalla johdattelee kansakoulun periklassisen laulun myötä Fröbelin palikoihin ja aina Alaskaan saakka”, toteaa kriitikko Risto Kormilainen.
”Lapsuuden lähtökohdat eivät olleet kovin otolliset Kaisa Tammelle (s. 1970) tulevaisuuden uraa ajatellen. Alkoholisti-isä terrorisoi perhettä ja sai raivokohtauksia. Risto Kormilainen arvioi Naisvankilan pomon.
”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.
”Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia”, pohdiskelee Esko Karppanen Runeberg-palkintoehdokkaaksikin valitusta Tiina Lehikoisen Punelmia-teoksesta.