Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Yellow Film & TV: Napapiirin sankarit 4. 87 min. Ensi-ilta 23.12.2022. K7.
Ohjaus Juha Wuolijoki, käsikirjoitus Pekko Pesonen, kuvaus Juge Heikkilä, lavastus Tuomas Kyrö, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, maskeeraussuunnittelu Marjut Samulin, äänisuunnittelu Joonas Jyrälä, leikkaus Harri Ylönen.
Rooleissa: Heikki Ranta, Pamela Tola, Mikko Töyssy, Timo Lavikainen, Kari Ketonen, Maarit Poussa, Anna-Leena Härkönen, Kari Hietalahti, Tommi Eronen, Heikki Silvennoinen, Jussi Lampi, Pertti Sveholm, Ilkka Koivula.
Napapiirin sankarit 4 ei jää kiinni näyttelijätyöskentelystään vaan mitättömän köykäisestä ja säntäilevästä käsikirjoituksestaan. Tämä ei ole käsikirjoittajakonkari Pekko Pesosen parhaimmistoa, eikä mairittele Juha Wuolijoenkaan saavutuksia ohjaajana. Neljäs osa elokuvasaagassa harvoin enää tarjoaa mitään suuria oivalluksia.
Wuolijoki on ohjannut vuonna 2004 kulttimaineeseen nousseen suomalaisen adaptaation Gourmet Clubista. Jo tuolloin näyttelijäkaarti oli sangen nimekäs televisioelokuvan esikoisohjaukseksi. Tälläkin kertaa Napapiirin sankareihin saadaan houkuteltua Kittilän runkkareiksi Kari Hietalahti ja Tommi Eronen. Myös Pertti Sveholm vilahtaa valkokankaalla ja tekee muutaman minuutin välähdyksellään mieleenpainuvan sivuroolin, samoin Heikki Silvennoinen hömelönä hyönteistutkijana. Aiempia jaksoja leppoisalla asenteellaan kantanut Jussi Vatanen tajusi kieltäytyä neljännestä osasta, joten hänet on häveliäästi kirjoitettu hahmona edesmenneeksi.
Seikkailijakolmikosta Heikki Ranta, Mikko Töyssy ja Timo Lavikainen hoitavat roolinsa leppoisan rennosti. Pamela Tola tiuskii äkäisesti mutta omaa jälleen valloittavan karisman naispääosaan flirtillään ja äksyilyllään. Kari Ketonen muokkautuu juuri sellaiseksi reppanaksi, millaisena hänet aiemmissa elokuvasarjan jaksoissa on näytetty. H:n metateesia eli hoon päältä puhumistakin saadaan näyttelijätyöskentelyyn suhteellisen luovasti ujutettua, vaikka roolihahmot välillä horjahtelevatkin väärien tavujen ja painotusten puolelle.
Arvostelin alkuun käsikirjoitusta ja jatkankin näiden lyhyiden kehujen jälkeen elokuvan sisältöä: sitä ei nimittäin paljoa kerrottavaksi ole. Tällä kertaa odysseian narratiivin agentiksi muodostuu tofun saaminen Lapin jänkällä. Loputtoman tuntuisen Hummer-kaahailun ohessa saadaan sydänkohtaus ja menetetään lemmikki. Myös Teslalla ajellaan ja paasataan ilmaston lämpenemisestä.
Komediallisen elokuvan vitsikkyys ei kanna. Puoleentoista tuntiin edes ilmeikkäät näyttelijät eivät ole uskoneet käsikirjoituksen ponnettomuuteen. Kari Hietalahti yrittää loihtia jotain rytmiikkaa, mutta hänkin sortuu viinan meneväksi safarioppaaksi eli Kittilän runkkariksi.
Ylipitkän prologin kautta elokuvan pilkahduksina on seuraavia havaintoja: revontulia saadaan tällä kertaa säästeltyä valkokankaalla vajaan tunnin kohdalle asti, Joulupukki vilahtaa vasta tunnin ja vartin jälkeen. Kiinalaisia turisteja ja poroja nähdään aiemmin ja paljastuu, että kiinalaiset tietävät, mitä tofu on. Pidän kuitenkin arvostettavana, että laahaavassa elokuvassa kliseiden pihtailu kantaa näinkin pitkälle.
Liekö kuvauspäivät loppuneet kesken vai onko elokuvan loppua pitänyt pakottaa muutoin lennosta, mutta viimeinen vartti elokuvasta on silkkaa kärsimystä myötähäpeänsä kanssa. Köykäinen ja laahaava elokuva päättyy ennalta-arvattavaan lopputulemaan. Loppukohtaus on Ketosen ja Rannan välinen kummallinen battle vihreästä energiasta. Muutenkin lässähtänyt elokuva tuntuu menettävän loputkin happonsa, kun näyttelijätkään eivät usko loppukohtauksen dramatiikkaan.
Loppukohtaukseen myös muutoin vauhdikkaasti edennyt leikkaus muuttuu kankeaksi ja kuvaukseltaan aiemmasta poikkeavaksi. Kontrasti aiemmin ulkotiloissa kuvatulle on härski: hetken tuntuu, että katsoisi täysin toista elokuvaa samoilla näyttelijöillä. Sisätilakohtauksia vaivaa ihmeellinen lähikuvien ja valosaasteen ylikäyttäminen. Yökerhokulissi on epäuskottava ja dialogi paasavine sävyineen niin ylivireistä soopaa, että näyttelijä-rukkia käy ihan sääliksi.
Aiempiin Napapiirin sankareihin käsikirjoittajana osallistuneen Pesosen soisi lopettavan saagan tetralogiin. Vitsit ovat käyneet niin vähiin, että ristisin mielelläni tämän elokuvan draamaksi bensasyöpöllä autolla ajelusta ja varoittavaksi esimerkiksi kapea-alaisesta Lappi-kuvastosta.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.