Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
SF Studios: Peruna. K-7, 109 min. Ensi-ilta 5.3.2021.
Ohjaus Joona Tena, käsikirjoitus Pekko Pesonen. Rooleissa mm. Joonas Nordman, Linnea Leino, Mimosa Willamo, Kari Hietalahti, Tommi Korpela, Mikko Penttilä, Lauri Maijala, Alex Antonin.
Esittely eli ”hissipuhe”: Dolby Atmoksen alkutunnuksen jälkeen ei tiedä, mitä elokuvalta on odotettavissa. Etäisesti fraktuuraa jäljittelevät avaustekstit esittelevät valkokankaalle nimet Joona Tena (muun muassa FC Venus ja Supermarsu), Pekko Pesonen (Napapiirin sankarit, Jättiläinen) ja liudan Putouksesta tuttuja näyttelijöitä: Joonas Nordman, Kari Hietalahti, Mikko Penttilä, Helmi-Leena Nummela.
Pitchaus ja tuotteen nimi: Elokuvan nimi on Peruna, aiheena on konkreettisesti peruna ja tyylinä komiikka. Kun harvakseltaan peilaan itseäni kritiikkeihin, on todettava, että tällä kertaa aiheellisesti haluan nostaa esille elokuvasta itselleni heränneet ennakkomielikuvat ja -odotteet: en juurikaan odottanut elokuvalta mitään loistokuutta saati alkuunkaan kekseliäisyyttä.
Pelkään loputonta puujalkamuussausta perunalajikkeista, pelkään kuvia uuniperunoista, röstistä ja ranskanperunoista. Sisätarinoita – kuten romanttista linnarakkautta – perunan ympärille on mahdotonta edes kattaa.
Tarina: Joonas Nordman elokuvan päähenkilönä on ennakko-oletuksiin kysymysmerkki sinällään. Taidokas käsikirjoittaja on aiemmin esitellyt taitojaan imitaattorina Pelimies-show’ssa ja ollut etevä panelisti geneerisissa paneeliohjelmissa.
Nordman esittää Untamo-nimistä paskanluojaa, joka keksii Hevonperän linnaan perunan. Kesken 1600-luvun jämähtänyttä keskiaikaismiljöötä hän joutuu prometheusmaisesti uhrautumaan kapitalismin alttarille. (Elokuva vilisee anakronismeja.) Ei liene kuitenkaan yllättys, että Untamon sisäistarina vastoin kaikkia mytologian premisseja on kuitenkin nousukas.
Ja kyllä: tietysti sisäistarinana on pelkäämäni romanttinen linnarakkaus.
Visio ja taustatiimi: Suomalais-latvialainen yhteistyö toimii elokuvassa lavastuksen, puvustuksen sekä tekniikan osalta. Aiemmin antoisaa ja osaavaa latvialaista ammattitaitoa nähtiin Koirat eivät käytä housuja -elokuvassa. Farssimaiset ylilyönnit onnistumaan välttämään puvustuksen ja lavastuksen saralla, mitään uutta kuvastoa ei toisaalta tarjota. Kuvaus toimii; etenkin kynttilän- ja soihtujen lepatuksessa päästään jopa barrylyndomaiseen tunnelmaan.
Ongelma ja ratkaisu: Näyttelijätyöskentely pelaa muutoin kivasti, mutta Nordmanin hätääntynyt kuminaama alkaa toistaa itseään jo kahdennenkymmenennen minuutin kohdalla. Nordman ei erotu päähenkilönä riittävästi ja rykäisee roolinsa hätäisesti. Rinnalla rymistelee Kari Hietalahden, Tommi Korpelan sekä Ville Myllyrinteen kaltaisia mimiikan konkareita, jotka pelkällä kulmakarvan nostolla hoitavat charmantisti tonttinsa. Sivurooleista Mikko Penttilän Pyöveli ja Lauri Maijalan ylhäisöllinen business-enkelikarikatyyri ansaitsevan huomion huolettomuudellaan ja rentoudellaan.
Narratiivi ja ulkoinen dialogi: Suomalaisten elokuvien viime aikaiselta kiusauksilta, sössöttämiseltä ja vaimeilta fraseerauksilta, vältytään. Ilahduin myös, että Alex Antonin on nostettu roolitukseen: lievästi r-vikainen ja muutoinkin persoonallisesti naukuva näyttelijä hurmaa veijarimaisuudellaan ja replikoinnillaan.
Nahjistuneista peruna-analogioista todettakoon, että ranskanperunat mainitaan vasta noin 40. minuutin vaiheilla, Rosamunda-vitsi jaksetaan säästellä peräti tunnin verran. Onnistuneen vähän perunaa imellytetään elokuvaan.
Dialogi elokuvassa on runsasta, kepeää ja oivaltavaa. Anakronismina markkinointislangi soituu hyvin näyttelijöiden lohkaisuiksi. Koulutusviennin ja freelancer-prekariaatin huomiot ovat jopa pamfletisoivia, mutta silkkaa iloittelua muutoinkin sanavarastoltaan rikkaasti pulpahtelevaan tekstikorpukseen.
Asiakkaan tarve ja asiakaspinta: Elokuvan kohdeyleisö jää arvoitukseksi. Osa slapstick-huumorista toki ulvottaa perheen kahdeksanvuotiasta koltiaista, osa kepeästä yritysjargonista kolmikymppistä merkonomia ja osa sitä kansanosaa, jonka mielestä uusin Putous-tuotantokausi on parempi kuin aiemmat. Suomi-komiikkaan Perunan soseutettu ilakointi jättää kuitenkin hyvän, tutun ja turvallisen jälkimaun, jossa lannoitteet eivät haise ja tuoksu. Kuorittuna Peruna on peruskulutustavaraa ja ajaa kai sille tuotantotiimin asetettamat missiot ja visiot.
Pitchaukseni lopuksi haluaisin lainata elokuvan hölskyvästä fraasiaaltoilusta toteamuksen, joka kiteyttää tämän elokuvan pyörän keksimisen nasevasti: ”Uutuus on itseisarvo typeryksille.”
Ehkä pyörää ei tarvitse keksiäkään uudelleen, ehkä välillä on hyvä tyytyä vain perinteiseen suomalaiskomiikkaan ja nauttia Perunasta.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.