Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Pieniä suuria valheita. Ohjaus Matti Kinnunen; käsikirjoitus Juha Koiranen ja Matti Kinnunen; pääosissa Mikko Nousiainen, Niila Nousiainen, Santtu Karvonen, Pihla Penttinen, Heikki Hoppania, Juha Kukkonen, Meri Nenonen, Robin Svartström, Seppo Halttunen, Minna Suuronen, Jose Viitala, Heikki Nousiainen. 95 min. Ensi-ilta 16.11.2018.
”Aina on puhuttava totta.”
Isän pojalleen lausuma opetus nousee draaman keskiöön Pieniä suuria valheita -elokuvan jälkipuoliskolla. Ennen moraalinäytelmäksi muuttumistaan teos ehtii kuitenkin tarjota niin pohjoista ankeutta kuin satiiriakin.
Korostetun arkisen ja pienimuotoisen tarinan alussa Harri-isä (Mikko Nousiainen) muuttaa poikansa Simon (Niila Nousiainen) kanssa Harmaaketoon, joka vaikuttaa yhtä aikaa sekä syrjäkylältä että taajamalta. Avustajapesti puukirkkoseurakunnassa vihjaa, että kysymys on uudesta alusta. Kerronta on yhtä niukkasanaista kuin paikallinen väestö, mutta pian paljastuu, että taustalla on ainakin avioero.
Talviset miljööt ja isän vähäpuheiset mutta hyvin tyypitellyt työtoverit välittävät onnistuneesti syrjäseututunnelmaa, jossa on jotain samaa kuin Esko Männikön valokuvissa: hiljaista ränsistyneisyyttä ja menneen maailman läsnäoloa, joka voi löytää kaikupohjaa katsojan lapsuusmuistoista. Pojan uuden koulun tuhnuiset huoneet, keskusradion aamunavaukset ja kiusaamiskuviot ovat samoin tuttuja vuosikymmenten takaa.
Nykymaailma kännyköineen näyttää olevan kaukana poissa, televisiokin on kuvaputkimallia. Satiiriset elementit – aamunavausten pakkopositiivisuus, sliipatun rehtorin ”nollatoleranssi”, poliisin asema ”neekerinä” – tuovat asetelmaa lähemmäs, pois herkästä vanhan ajan tunnelmasta. Vauhtiin päästään, kun ilmeisen äkkijyrkkä isä alkaa selvittää koulukiusaamistapausta.
Vastassa on pikkupaikkakunnan satiirisesti esitetty mykkyys ja sisäänpäinlämpiävyys: rehtorin, kirkkoherran ja kodinkonekauppiaan triumviraatti järjestelee asioita mielensä mukaan, ja viimeksi mainitun mykkäkoulu vaimoaan kohtaan kääntää satiirin jo komediaksi. Samaa sarjaa on isän työkaverin, samaten avioeron kokeneen Koposen mielenhuojennuskeino, konepistooliammunta.
Ohjaaja Matti Kinnunen tekee tässä mieselokuvaa, jossa vastakkain ovat rehellisyys ja manipulointi, empaattisuus ja toksisuus. Jälkimmäistä edustaa kodinkonekauppias, kärjistetyn karmea mieskarikatyyri, joka on myös keskeisen koulukiusaajan isä ja perhetyranni. Naiset ovat taustahahmoja, joiden järkevä (kouluterveydenhoitaja) tai yliampuva (kiusatun Erkon äiti) ymmärtäväisyys alleviivaa miesten kommunikointikyvyttömyyttä ja konfliktialttiutta.
Harri-isä asettuu pahansuopaa kyläyhteisöä vastaan kuin yksinäinen lännensankari, mutta hänenkin kuvansa säröytyy. Kiusatun rooli lankeaa omalle pojalle, ja Harrille tarjoutuu tilaisuus hyvitykseen vilpin avulla. Samalla satiirinen arkirealismi muuttuu moraalinäytelmäksi, ja henkilöhahmot astuvat taas askelen lähemmäs katsojaa. (Ajankohtakin tarkentuu nykyajaksi, sillä juoneen ilmaantuu kännykkä.)
Lapsi ottaa isän opetuksen totuudessa pysymisestä kirjaimellisesti, kun taas aikuisen näkökulmaa hämärtävät kontrollin- ja kostonhalu sekä suurpiirteisyys, joka sekoittaa moraalin ja tosiasiat: oikeamielisen ei tarvitse olla niin tarkka totuudesta, vaan sen saa yleistää malliin ”lanttulaatikko ku lanttulaatikko”.
Joulunaika ja yllättäen ilmaantunut pappiusaihe korostavat moraalipainia. Lopussa mukaan tulee selkeää vertauskuvallisuutta, kun varjossa kuvastuvat pirunsarvet, synnit kaivetaan esiin aivan sananmukaisesti ja langennut mies saa kehotuksen: ”Tuu ylös sieltä.”
Mustavalkoisuuden hälventyminen harmaan sävyjen tieltä viedään maaliin moniulotteisesti, mutta hieman hätäisesti. Yhden keskeisen henkilöhahmon kääntymys tulee eteen töksähtäen, ikään kuin tarinasta puuttuisi palanen, ja sama koskee loppumonologia. Vaikka äkkinäisyyden katsoisi olevan sopusoinnussa mieshahmojen kommunikoimattomuuden kanssa, pohjustusta olisi kaivattu toiminnan tasolla.
Pieniä suuria valheita on silti kohtalaisen hallittu pieni elokuva, jonka alku- ja keskivaihe – ankeus ja satiiri – ovat vähintään yhtä vahvoja kuin loppupuolen moraalinäytelmä. Viimeksi mainittu on paikallaan sikäli, että se henkii niin sanotusti uskoa ihmiseen, tämän vikojen korjattavuuteen ja anteeksiantoon.
Pienistä suurista valheista puuttuu Kinnusen edellisen pitkän ohjauksen, Kauko Röyhkän romaaniin pohjautuvan Miss Farkku-Suomen rock-vetovoima, mutta sille toivoisi yhtä paljon näkyvyyttä: hyveet, intensiivinen pienimuotoisuus ja monitasoinen arkisuus, ovat samoja. Ne kuvastuvat myös kauttaaltaan uskottavien näyttelijöiden kasvoilta.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Go hearvás eamiálbmogiid musihkkafestivála Ijahis idja-vahkkoloahppa Anáris lea duogábealde, de olmmoš váillaha miela biebmun smiehttamuša das, maid Suoma beal Sámi ovtta dehálamos kulturdáhpáhusas beasaige vásihit.
Taiteen nopean toiminnan joukkojen monitaiteellinen projekti Soiva joki tapahtui samanaikaisesti Pyhäjokimelonnan kanssa 10.–14.6.2026. Lähtöpaikkana oli Pyhäjärvi ja matka jatkui jokivarren suurimpien asutuskeskusten eli Kärsämäen, Haapaveden ja Oulaisten kautta Pyhäjoen kuntaan, missä joki laskee lopulta mereen.
”Pohjoisen kulttuurissa on tapahtumassa kulttuuri-ilmastonmuutos. Se ei tarkoita vain sitä, että tapahtumia on enemmän tai että kulttuuri leviää uusille paikoille. Jotain perustavanlaatuisempaa on muuttumassa siinä, miten ajattelemme kulttuuria, sen tekemistä ja sitä, kuka siihen osallistuu.”
Jenny Kangasvuo ymmärtää Hanna Bergholmin uusinta elokuvaa Yön lapsi paremmin kuin Helsingin Sanomien kriitikko. Joten jos luet vain yhden elokuva-arvion, lue tämä.
Kiinnostavinta ”tekoälyssä” on ehkä se, miten se haastaa meidät pohtimaan myös ihmislajin biologisen älyn luonnetta. Runoilija Timo Salo yrittää ajatella, mitä laajat kielimallit saattavat kertoa meille kielellisyydestä yleisemmin.
Ymmärtävätkö ”tekoälyksi” kutsumamme suuret kielimallit aikaa – tai ylipäätään mitään? Tuomas Mujunen pohtii esseessään olemisen perusasioita myös ihmisälyn näkökulmista.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh tuáimih tavekaaloot kuávlust já meid aalmugijkoskâsávt.
Pleässjummuš lij vueʹss sääʹm jieʹlli kulttuurärbbvuõđâst. Jeeʹres puõlvvõõǥǥ lie ouddam pleässjummša jurddjid, vuõʹjjid da äärvaid. Määŋgpeällsaž pleässjemkulttuur pelkk muttsid sääʹmhistoriast, čeäppõõzzâst, õhttsažkååʹddest da politiikkâst.
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.