Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Kuka myy itteään ja kenelle?”
Tekele Productions: Huonot naiset. 98 min. Ensi-ilta 25.2.2022. K7.
Ohjaus Niklas Lindgren, käsikirjoitus Karoliina Lindgren ja Niklas Lindgren, kuvaus Aarne Tapola, leikkaus Katja Pällijeff.
Päärooleissa Leea Klemola, Jussi Vatanen, Mikko Penttilä, Emma Kilpimaa, Anna Ackerman, Rea Mauranen, Anna-Leena Sipilä, Tiina Pirhonen, Sinikka Mokkila, Eeva Semerdjiev, Kari Ketonen.
Kaksikymmentä vuotta sitten Johanna (Leea Klemola) teki suuren synnin: lapsen naimisissa olevan miehen kanssa ja vieläpä Helsingissä! Sitä syntiä hän sovittaa edelleen toimimalla seurakuntatalon emäntänä pienessä lappilaisessa kotikylässään. Johanna suostuu tyhmimpiinkin pyyntöihin, siivoaa ilmaiseksi ja nöyristelee kirkkovaltuustoa saadakseen pitää työnsä ja kotinsa. Vähät siitä, vaikka synnin hedelmä Siiri (Emma Kilpimaa) on kasvanut nuoreksi naiseksi, jolla on kätevät kädet ja vahva oikeudentunto.
Elokuvan alusta asti on selvää, kuka on pahis: se on Johannan sanoin ”saatanan Raakel!” (Rea Mauranen), kylän mahtimatriarkka. Raakeliin verrattuna kirkkoherrakin (Kari Ketonen) on pikkutekijä. Raakelin tyttärenpoika on menossa naimisiin, selvästikin vähän vauhdilla, sillä morsiamella on jo maha pystyssä. Kaiken täytyy olla täydellistä, kun seurakuntatalolla tanssitaan häitä: pöytäliinojen rypyttömiä, kakun kohtuuttoman korkea ja huonekoristeena on oltava palmu.
Häitä edeltävänä yönä seurakuntatalon pihalle ilmestyy kuitenkin pikkubussillinen venäläisiä seksityöntekijöitä pyytämään apua. Auto on rikki ja ulkona on kylmä. Venäläisiä huoria Raakelin lapsenlapsen häissä, eihän se käy päinsä! Mutta ei ihmisiä pakkaseenkaan voi jättää, vai voiko? Puhdistavan katastrofin ainekset ovat kasassa.
Elokuva käyttää oivaltavasti sekä slapstick-komedian että trillerin kerronnallista välineistöä. Välillä venäläisiä seksityöntekijöitä juoksutetaan pitkin pihoja lumikasalta toiselle häävieraiden silmien alta piiloon ja välillä ruohosipulia pilkkova veitsi tihkuu uhkaa. Valkean pöytäliinan häpeälliseen ryppyyn tiivistyy arkista kauhua.
Seksityöhön liittyvät ongelmat ja keskeisimmät keskustelunaiheet käsitellään parin hahmon suulla kevyesti, mutta tarpeeksi perinpohjaisesti, jotta elokuvasta ei jää eksploitaation tai tirkistelyn maku. ”Me ei myydä itteämme, me myydään palveluita”, sanoo keskeiseen rooliin nouseva Sonya (Anna Ackerman). Seksityöhön liittyviä kliseisiä käsityksiä käytetään komediallisesti hyväksi. Ilotyttöparat eivät tarvitse pelastamista vaan korjatun auton.
Elokuva kysyy komedian keinoin, mitä valta on ja miten vallan voi pitää omissa käsissään. Äkkiseltään voisi kuvitella, että seksityötä käsittelevä elokuva käsittelisi ensisijaisesti miesten ja naisten välistä vallankäyttöä, mutta tärkeämpää elokuvassa on naisten valta toistensa ylitse: äitien valta tytärtensä yli, paikallisten naisten valta ulkopaikkakuntalaisten naisten yli, työnantajan valta työntekijöiden yli ja Raakelin valta kaikkien yli.
Muna pystyssä venäläisnaisten perässä ja vaimojaan karkuun juoksevat miehet ovat Benny Hill Show’n perillisiä, jotka lopulta haluavat enemmän läheisyyttä kuin seksiä. Miehet ovat elokuvassa uhka toisilleen, mutta eivät naisille. Kipinöivin kitka onkin naisten välisissä suhteissa. Siirin ja Johannan välinen kiukkuilu ilmaisee myös kiintymystä. Tyttären on vaikea hyväksyä tapaa, jolla äiti alistuu Raakelille ja purkaa ahdistustaan äksyilemällä. Suurin draama elokuvassa ei toteudu häiden juhlasalissa vaan suurtalouskeittiössä, missä veitsi viuhuu samaan tahtiin kuin sanat. Työnteko ei lakkaa hetkeksikään, vaikka olisi minkälainen sukupolvien välinen taisto käynnissä.
Hyväksikäyttöä käsitellään monitahoisesti: ketä lopulta käytetäänkään eniten hyväksi, kun paikallinen touhuhessu Marko päättää perustaa pop up -bordellin? Seksityöntekijöitä, paikallisia miehiä vai Markon parasta kaveria, joka suostuu ystävyyden takia kaikkeen? Ja onko sittenkin parempi myydä seksipalveluita omilla ehdoillaan kuin olla työnantajan kynnysmattona?
”Mitä ne tekee perheille?” kysyy kauhistunut Raakel viitaten seksityöntekijöihin, jotka hänen mukaansa tuhoavat hyviä heteroydinperheitä. Katsoja jää ihmettelemään, mitä se tekee perheille, että kulissit on pidettävä pystyssä ja morsiamet naitettava nuorina. Kuka suojelee ja kenen perhettä – ja miltä uhalta?
Elokuvan selkärankana ovat roolityöt, jotka yhdistävät sekä komediallisuutta että kipua. Emma Kilpimaan Siiri on raikas, utelias ja oikeudenmukainen hahmo, joka ei pelkää puolustaa asioita, joita pitää oikeina. Anna Ackermanin suomea murtaen puhuva Sonya on elokuvan itsenäisin, päämäärätietoisin ja selväjärkisin henkilö, jonka ympärillä muut koheltavat. Leea Klemola tekee kouristavan roolityön hermostuneena ja hätääntyneenä Johannana, joka lopulta löytää itsestään vähän sisua. Ja Raakel: Rea Mauranen on pelottava, vain suullaan hymyilevä vanha nainen, jonka katse saa hyyn selkäpiihin. Raakelin kaltaisia naisia on jokaisessa pohjoisessa pikkukylässä.
Elokuvan nimi on ovela ja herättää kysymyksen siitä, keitä oikein ne ”huonot naiset” ovatkaan. Ovatko heitä venäläiset seksityöntekijät, aviottoman lapsen synnyttänyt Johanna, maha pystyssä alttarilla oleva morsian vai äitiään ja tämän hyväksikäyttöä vastaan kapinoiva Siiri? Vai paikalliset vaimot, jotka eivät osaa pitää seksinnälkäisiä aviomiehiään kurissa? Ovatko huonoja naisia loppujen lopuksi kaikki muut paitsi Raakel?
Huonojen naisten välinen solidaarisuus on elokuvassa lopulta vahvempaa kuin parempien naisten ylenkatse.
Metsä elonkirjon takaajana ja luonnonsuojelutyön näyttämönä
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
Metsäsuhteemme dokumentoijat ja ennallistajat
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Työväenkulttuurin takaisinvallankaappaus
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Palsta suomalaisen elokuvataiteen avohakkuuksi
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Demokratian yksinkertaistamisesta
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Tavallinen saksalainen professori
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
Kaltion 75-vuotisjuhlaseminaari katsottavissa netissä
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Saarela – Voimailua ja taidetta Oulujoen varrella
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Vanhuuden malleja eri ikäluokille
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
TaideTurvapaikka: safe(r) space for (inevitable) peace
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Jah(app)! Digihunteerinkia
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Thangka välittää viisautta, myötätuntoa ja voimaa
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
Pamelalla Senegaliin
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
Vahvan inhimillinen kuva Lönnrotista
”Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli”, toteaa Risto Kormilainen emeritaprofessori Irma Sulkusen teoksesta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa.
Mestari ja oppipoika
”Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia.” Juhani Rantala luki Juha Seppälän teoksen Paavo Rintalan kirjallisuuden lukemisesta.
Hakkuilla tavataan: tiedolla ja tarinoin tuhoa vastaan
Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta! Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada […]
Kepeitä piipahduksia viktoriaaniselle kosioreissulle
”Huolitellun tekstin lomassa näennäisesti ei tapahdu muuta kuin sulhasen valinta, mutta rivakasti etenevät käänteet tarjoavat lukijalleen kurkistuksen 1800-luvun ajatuskuvioihin ja maisemiin.” Matti A. Kemi luki Satu Tähtisen romaanisarjan kaksi ensimmäistä.
Sanojen äiti on kaasu
”Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.” Aapo Kukko luki Nastamuumion julkaiseman historiallisen suolikaasukirjoituskoosteen.
Mullistusta odotellessa
Ensimmäinen meänkielellä totetutettu pitkä fiktioelokuva Valitut saa Suomen ensi-iltansa 21.3.2025. ”Aihevalinta on oiva, vaikka kerronta voisi olla napakampi”, kriitikkomme Matti A. Kemi toteaa.
Varjoja koulukodissa
Visa Koiso-Kanttilan toisen pitkän näytelmäelokuvan Uhma ensi-ilta on suomalaisen kulttuurin päivänä 28.2.2025. ”Eräänlainen klassikkoelokuva siitä tulee aihevalintansa ja lokaationsa takia”, Matti A. Kemi kirjoittaa.
Solar Filmsin nostalgiapaahdetta
”Ikään kuin vanhana perisyntinä 2000-luvun vaihteen Solar Filmsin elokuviin alun dialogi on epäselvää ja jää elokuvan alkumetreillä sekavan taustaäänityksen jalkoihin.” Häjyt 2 Matti A. Kemin arvioimana.
Jotain suomenruotsalaisesta juhannuksesta uupuu
”Elokuvan intensiteetti laantuu muutamaan otteeseen jopa tylsäksi kuvakerronnaksi saaren vehreydestä.” Kansainvälinen elokuvaversio Tove Janssonin Kesäkirjasta ei täysin vakuuttanutMatti A. Kemiä.
Vain yhdessä olemme mitään
Päätoimittaja on taas kirjoittanut yhden pääkirjoituksen. Hän kuvittelee olevansa optimistinen, mutta se ei ehkä välity.
Kannessa: Ehtymys
Lehden 80-vuotisjuhlanumeron kansiteos on Janne Erkkilän ”Ehtymys”. Teoksen voi nähdä Taivalkosken Päätalokeskuksessa 23.4.–23.5.2025 Erkkilän näyttelyssä Protosynteesi 5.0.
TIEDOTE: Kulttuuri mukaan vaalikeskusteluihin
Pohjoisen kulttuuriorganisaatiot haastavat kulttuurin tekijöitä mukaan kuntavaalikampanjaan pohjoisen kulttuurin puolesta – lue lisää klikkaamalla!
Sujuvaa kerrontaa kolmella tasolla
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
Mäkelä Vergiliuksena Proustiin
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”