
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Orkesteriharjoituksen (1978) tapaan myös Ginger ja Fred esitettiin ennakolta Italian presidentin virkapalatsissa. Joulukuussa 1985 järjestettyä näytöstä seurasi tammikuinen ensi-iltagaala, joka pidettiin poikkeuksellisesti Italian ulkopuolella, Pariisin Palais de Chaillot’ssa. Kotimaan yleisöä Fellinin suosio palatseissa tai kriitikkojen keskuudessa eivät innostaneet, ja vuoden lopussa Ginger ja Fred jäi Italian katsojatilastoissa sijalle 28. Yleisömenestysten tilalle oli tullut suurmiesstatus, mutta ohjaajan asenne elokuvantekoon ei näyttänyt muuttuneen. Venetsian elokuvajuhlien elämäntyöpalkinnon saadessaan hän totesi: ”Otan tämän vastaan sillä ehdolla, että annatte minun jatkaa työtäni.” (Kezich 2020, 386–387.)
Seuraavan elokuvan kuvaukset alkoivat elokuussa 1986 Rooman Cinecittàssa, joka valmistautui 50-vuotisjuhlaansa. Mussolinin alullepanema ja huhtikuussa 1937 käyttöön vihkimä studiokompleksi oli heijastanut fasistihallinnon ajatusta, jonka mukaan ”elokuva on aseista voimakkain”, kuten Mussolini Leniniä siteeraten julisti. Sodan jälkeen Cinecittà oli muuttunut kansallisen elokuvatuotannon keskittymästä Hollywoodinkin suosimaksi kuvauspaikaksi, ja Fellini oli työskennellyt siellä elokuvauransa alusta asti. Tullio Kezichin mukaan studion johto näki uudessa projektissa – työnimenä oli sopivasti ”Cinecittà” – ainesta juhlaelokuvaan, joten Cinecittà osallistui sen rahoitukseen. Fellini ei ollut tällaista suunnitellut, mutta oli sattumasta mielissään. (Kezich 2006, 391.)
”Cinecittà” olisikin ollut hyvä nimivaihtoehto Haastattelulle (Intervista, 1987), joka sijoittuu enimmäkseen studiokompleksiin ja kääntää katseen jälleen elokuvamediaan itseensä; Gingerin ja Fredin yhtenäisen, juonellisen rakenteen ja selkeiden päähenkilöiden jälkeen Fellini palasi valedokumentaarisuuteen, metaelokuvaan ja fragmentaarisuuteen, jotka olivat olleet hänen tuotantonsa olennainen juonne A Director’s Notebookista (1969) lähtien. Teoksen tarinanpätkät kiertyvät Fellinin itsensä sekä elokuvanteon ympärille. Itse asiassa Haastattelussa tehdään useaa elokuvaa: alussa esiteltävän japanilaisen kuvausryhmän tv-dokumenttia Fellinistä, tämän ohjausta omista nuoruusmuistoistaan ja Franz Kafkan Amerikka-romaanista, Cinecittassà kuvattavia televisiomainoksia sekä 1930-luvun lopun ”eksoottista” spektaakkelia ja melodraamaa. Lisäksi tulee vielä itse Haastattelu, joka sulkee sisäänsä nämä kaikki.
Kerronnan eri tasojen sekoittaminen ja toisiinsa liu’uttaminen menevät Haastattelussa vielä pitemmälle kuin Fellinin muissa metaelokuvissa. Esimerkki: ohjaajan haastattelussa kertoma muisto ensimmäisestä vierailusta Cinecittàssa muuttuu muiston filmauksen valmisteluksi, tästä siirrytään näyttelijöitä kuljettavaan, Cinecittà-linjan raitiovaunuksi lavastettuun kuorma-autoon ja vaunun sisällä ollaankin jo itse muistelmaelokuvassa. ”Nuori Fellini” (Sergio Rubini) kohtaa fasistin, jonka rooliin ohjaaja on hetkeä aiemmin valinnut ironisesti (”Fasisti puuttuu!”) yhden elokuvan tuottajista, kommunistipuolueen L’Unità-sanomalehteä alussa lukevan Pietro Notariannin. Raitiovaunu vie fasistiseen idylliin, raikkaiden viininviljelijänaisten ja ylevän vesiputouksen ääreen. Antiikkisen muurin ohi ajettaessa muurin päälle ilmestyy elokuvaintiaanien joukko, ja raitiovaunun suunnatessa rantaniitylle vastaan tulee norsuja. ”Meidän täytyy olla lähellä Cinecittàa”, fasisti päättelee.
Samalla on sivuttu Fellinin vakioaihetta, Italian fasismin pilkkaamista. Pokkuroivat tervehdykset ja ylevöittäminen (fasisti yhdistää viininviljelijöiden laulun Caesarin aikaan) näyttäytyvät naurettavina, kun taas intiaaneista fasisti toteaa: ”Miksi heitä kaikkia ei tuhota ja jätetä muutamaa näytettä elokuvia varten?” Jaksossa vilahtaa myös haikeus, kun ystävällinen kaunotar, jonka kanssa nuori Fellini tekee tuttavuutta, saakin vierelleen koomisen machosulhasen ja häipyy Cinecittàn portista koekuvaukseen. ”En nähnyt häntä enää koskaan”, ohjaaja toteaa kerronnan palatessa ”dokumentaariseen” tasoon.
Toisin kuin Fellinin Laivassa, Haastattelussa kerrontatasojen vaihtelu ei niinkään pura elokuvamedian todellisuussuhdetta, vaan pikemminkin syleilee representaatioiden vääristäviä peilejä kaiken sisäänsä sulkevalla, harmonisoivalla tavalla. Todellisuussuhde on jo iloisesti hajalla, ja Fellini keskittyy leikkimään sen sirpaleilla: ”toden” ja illuusioiden sisäkkäisyys on älypeliä muistuttavalla tavalla hykerryttävää ja vapaamuotoisinta, mitä Fellinin metaelokuvissa on nähty. Haastattelu ei tiettävästi pohjautunutkaan valmiiseen tarinaan saati tarkkaan käsikirjoitukseen vaan niukkaan luonnokseen ja improvisointiin (Kezich 2006, 391). Ohjaaja luonnehti tulosta ”live-elokuvaksi”: ”Tämä ystävien välinen mukava jutustelu edustaa minun elokuvantekotapani äärimmäistä rajaa, pistettä, jossa ei ole enää tarinaa, ei käsikirjoitusta, ei edes tunnetta ellei se ole nimenomaan tunne olemisesta eräänlaisen luovuuden sisällä, joka torjuu kaiken ennalta laaditun järjestyksen” (Bondanella 1993, 341).
Vapaamuotoisuus on Haastattelun viehättävä peruspiirre ja luo tuoreemman vaikutelman kuin Gingerin ja Fredin valjuhko tarinallisuus. Toki siihen mahtuu myös vähemmän kiinnostavia hetkiä, ja parhaimmillaan teos on silloin kun kuvaan osuu jotain, joka tuottaa Fellinin kiistämän ”tunteen”. Edellä kuvaillun raitiovaunujakson fasismi-irvailu ja romanttisten haaveiden kaatuminen nostavat esiin kaksi keskeistä Haastattelun tunnesävyä, komedian ja haikeuden. Selvimmin koomisia ovat ”Amerikkaa” varten koekuvattavien kummallisten hahmojen katselmus sekä 1930-luvun elokuvantekokohtaukset, jotka esittävät elokuvaohjaajan vinksahtaneena diktaattorina tai yläilmoista megafonilla tuomioitaan karjuvana jumalana. Ylijumalana häärii Fellini, joka keskeyttää fiktion ja astuu kuvaan moittimaan karjujan esittäjää. Loppukohtaus tekee selväksi ohjaajan aseman kamerantakaisena kaikkivaltiaana: hän voi toteuttaa vaikkapa toiveen auringonsäteestä.
Koomisuus ja haikeus yhdistyvät elokuvan hienoimmassa jaksossa, Fellinin Ihanassa elämässä (1960) näytelleiden Marcello Mastroiannin ja Anita Ekbergin jälleentapaamisessa. Mainoskuvauksesta lintsaavan Mastroiannin ja Fellinin seurueen matka Ekbergin talolle pyörii Taika-Jim-asuisen Mastroiannin tupakointi- ja masturbointiajatelmien ympärillä, ja perillä kerronta liukuu jälleen ”dokumentaarisesta” fiktiiviseksi. Mastroianni heilauttaa Taika-Jimin sauvaa, loihtii esiin valkokankaan ja johdattaa Ekbergin tanssiin valkokankaan taakse. Seuraa maaginen huipennus: heidän varjokuvansa synnyttävät ”esielokuvan” ja muuttuvat Ihanan elämän suihkulähdekohtaukseksi. Muistot ja kadonnut aika sulautuvat nykyhetkeen, fiktio dokumenttiin näyttelijöiden asettuessa katsomaan elokuvaa, kunnes kaihoisa illuusio kaatuu Mastroiannin sutkaukseen. Ilta pimenee pahvisten koirien vartioidessa pihalla.
Samassa hengessä mutta vaivihkaisemmin Haastattelu viittaa 8½:een (1963). Avauskohtauksessa Fellini kuvailee vanhan miehen versiota 8½:n aloituksesta: unessa lentäminen on vaikeutunut iän myötä. Valonheitintornien reunustamalle kentälle sijoittuva, henkilögalleriaa yhteen kokoava finaali puolestaan varioi 8½:n loppukohtausta, mutta riemukkaan vapautumisen ja joukkotanssin tilalla ovat sade ja hellän haikea kokoontuminen pressukatoksen alle.
Haikeus liittyy paitsi kadonneeseen aikaan, myös elokuvien kannalta synkältä vaikuttavaan tulevaisuuteen. Cinecittàn takapihalla studiotyöntekijä osoittaa ympäröiviä lähiökerrostaloja ja sanoo: ”Nuo nielaisevat meidät kohta.” Yksilöidympi uhka nähdään loppujakson kuvassa, jossa tv-antennien tiheikkö kohoaa aavemaisen uhkaavana kuin liikkuva metsä Akira Kurosawan Macbethissa/Seittien linnassa (1957). Seuraavaksi pressukatoksen suojissa värjöttelevän kuvausryhmän kimppuun hyökkää joukko elokuvaintiaaneja, jotka ovat aseistautuneet televisioantenneilla.
Kohtaus tiivistää – kirjaimellisesti – yhteisöllisyyden, jonka Fellini ammattikuntaansa liittää. (Hänen luonnehdintansa Haastattelusta ”ystävien jutusteluna” kuvaa hyvin läpi elokuvan vallitsevaa yhdessä tekemisen ilmapiiriä.) Ja kun intiaanitkin saavat ohjaajalta kiitokset ja hakevat muiden kera joulukakkua ja kuohuviiniä, päästään Haastattelun ydinolemukseen: melankolisessa yhteisöllisyydessään se on samaten joulunaikaan sijoittuvan, irvokasta medioitumista kuvaavan Gingerin ja Fredin (ks. osa 17) vastaelokuva, katoava utopia siinä missä jälkimmäinen on uuden ajan dystopia. Gingerissä ja Fredissä kaupallinen televisio määrittää niin kulttuuria kuin ihmisiä ja latistaa nämä yksiulotteisiksi, kaupallisuutta palveleviksi kopioiksi tai kaavoiksi, kun taas Haastattelussa kaikkea määrittää elokuva tavalla, jonka Fellini esittää yksilöllisiä persoonia yhdistävänä monitasoisena leikkinä.
Tämä utooppinen näkemys syleilee ristiriitojakin, kuten osoittaa 1930-luvun raivoavalle ohjaajalle raivoava ja siinä sivussa muutkin haukkuva tuottaja, joka rahanmenetyksestä huolimatta tekee mieluiten elokuvia, koska ”se on hauskaa”. Kuva on ihannoitu, mutta ainakin se tunnustaa ristiriidat, ”kaikkialla lentävän paskan”, kuten tuottaja sanoo: ”Voi Italia-parkaa.” Tässä suhteessa Haastattelun elokuvayhteisöllisyys on vastakohta fasistihahmon tarjoamalle, ylevöittämiseen perustuvalle yhteisyydelle, joka huipentuu julistukseen ”Viva l’Italia!” Se ei myöskään ole pakonomaista tai tekopirteää: elokuvatyöntekijöiden hajaantuminen joulunviettoon sisältää surumielisen tunteen yhteisön hajoamisesta, jota törröttämään jäävä tv-antenni ehkä jouduttaa.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan […]
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
”Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli”, toteaa Risto Kormilainen emeritaprofessori Irma Sulkusen teoksesta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa.
”Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia.” Juhani Rantala luki Juha Seppälän teoksen Paavo Rintalan kirjallisuuden lukemisesta.
Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta! Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada […]