Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Oulun teatterin nuorten näyttämö: Antigone. Ensi-ilta Vinttikamarissa 28.3.2023.
Alkuteksti Sofokles, sovitus Jean Anouilhin dramatisoinnin pohjalta Jukka Heinänen, ohjaus Jukka Heinänen ja Heta Haanperä, lavastus- ja puvustussuunnittelu työryhmä, äänet Edvin Nurmela, valot Aarne Turunen, lavasteet Jani Turtinen ja Elisa Koivupuro.
Näyttämöllä Aino Barck, Aino Jalo, Anna Tuovinen, Iida Hotti, Janette Husso, Jessica Pelkonen, Lenni Laine, Lotta Salo, Kuisma Mäki, Milla Mikkola, Saku Parkkisenniemi, Minea Tapio, Miina Bäckman, Niko Viitala, Venla Huovinen.
Oulun teatterin Vinttikamarin näyttämön katosta roikkuu isoja, näyttelijäryhmiä ympäröiviä kehyksiä, joita muutama esiintyjä tomuuttaa kuten taidehallissa konsanaan. Yleisö asettuu, mutta kas: ryhmä ei vielä aloitakaan, sillä estradille astuu katsomosta toinen ryhmän ohjaajista kertomaan, mistä on Antigonessa kysymys. Kuulemme päähenkilön olevan Oidipuksen ja tämän äidin Iokasten jälkeläinen. Onneton sattuma on saattanut pojan taistelussa tappamaan tuntemattoman isänsä ja ottamaan puolisokseen tietämättään äitinsä. Kuulemme ja unohdamme, koska odotamme nuorten aloittamista.
Tilanne käynnistyy heidän osaltaan kehysten irroittamisella ripustuksistaan loppuun saakka erinomaisiin ja yllätyksellisiin lavasteratkaisuihin.
Tapahtumien alussa itsensä tekemisistään järkyttyneenä sokaisseen Oidipuksen ja kaiken seurauksena itsemurhan tehneen Iokasten jälkeen Thebaa hallitsee tämän veli, Antigonen isoeno-eno Kreon. Käynnissä on riita, koska tämä ei salli erikoisen sisarussarjan toisiltaan hengen riistäneiden veljesten molempien asianmukaista hautaamista.
Tarina keskittyy Antigonen Ismene-sisarelleen uskomaansa huoleen, murheeseen, suruun ja pyrkimykseen saattaa myös toinen, Kreonin mielestä kunniaton veli, haudan rauhaan – rangaistuksen uhallakin. Nahjusmaisena hahmona tarinan labyrintissa harhailee myös Antigoneen eli serkku-pikkuserkkuunsa rakastunut Kreonin ja Eurydiken poika, Haimon.
Koska kohtalo ei antiikin murhenäytelmissä ole vältettävissä, kiertyy se tässäkin elinpiiriä konkreettisesti lavasteilla kutistaen vääjäämättömästi veljen luvattoman hautaamisen seurauksena, köytenä vankityrmään suljetun Antigonen kaulaan. Dominoefektinä tämän nähtyään rohkenee myös lohduton Haimon riistää itseltään hengen, minkä seurauksena hänen äitinsä Eurydike päätyy epätoivoisena samaan. Näin tarkan informaation tutkin tekstistä. Nuorten versiossa toteutus oli verhotumpi.
Ensimmäisten seppeleen ja kruunun vaihtojen hämmennyksen mentyä tavoitti oivallus aivan erinomaisesta ideasta siirtää rooleja viestivälinein aina seuraaville. Hetken tarkkailun jälkeen tuntui jo ihan joustavalta ja mutkattomalta personoida kantaja päähineensä kautta. Näin roolihenkilöt läpivalaistiin perusteellisesti. Vaihtojen välejä kiihdytettiin niin, että en yrittänytkään laskea, monestiko kukakin kukin oli.
Näin tässä myös yhden ratkaisun antiikin näytelmien kuoro-osuuksiin ja tietysti nuorten näyttelijöiden kohdalla runsaaseen läsnäoloon ja erilaisten roolien kokemukseen. Näissä roolihaasteissa ja lavasteiden käsittelyssä nuoret onnistuivat lyhyen harjoitusajan huomioiden erinomaisesti.
Hakematta nousevat mieleen tämän hetken sodat, ryhmäkiusaamiset, painostukset, naisten ja tyttöjen asema sekä se, kelle suodaan oikeus tehdä mitäkin. Antigonen kantaesitys on ollut Ateenassa, Dionysoksen teatterissa vuonna 442 tai 441 ennen ajanlaskumme alkua. Miten olemme omasta mielestämme edistyneet näiden vuosituhansien aikana?
Oulun taidekoulun nuorten Rienaajat-teatteriryhmän Kuka tappoi Laioksen? oli dekkarimainen, ryhmän kanssa dramatisoitu ja dramaturgioitu toteutus Sofokleen Oidipuksesta Nuorison taidetapahtumassa 1995. Laaja-alaisessa, valtakunnallisessa Nuorison taidetapahtumassa, jolla nimellä nykyiset Nuori Kulttuuri -katselmukset aikanaan tunnettiin, olivat tuona vuonna teemoina yksinäisyys, erilaisuus ja ulkopuolisuus. Nämä nostivat nopeasti ryhmässä esille Oidipuksen.
Klassikoiden helppoushan on niiden rajaton muokkausmahdollisuus. Koska ”tappaa tietämättä isänsä, nai yhtä tietämättä äitinsä” -konsepti on läpeensä tuttu, halusimme rakenteesta dekkarimaisen, jossa lakanatoogainen joukko siivu siivulta, henkäyksestä toiseen ja lopulta sitä pidättäen hitaasti kiduttaen paljastaisi väistämättömän tapahtumaketjun. Kun syntymättömästä pojasta oli pelottava ennustus saatu, vanhemmat kohtaloa huijatakseen kauhuissaan hylkäsivät lapsensa, jonka sitten paimen kohtalonomaisesti pelasti. Antiikin tragedioissa toteutuu menestymisen ja menehtymisen deterministinen periaate perusteellisesti. Kohtalon määräämä tuho jatkuu Antigonessa.
Repliikit vakiinnutettiin kohtauksiin, silloin vielä tämän hetken erinomaisena pidetystä ryhmälähtöisestä työskentelytavasta mitään tietämättä, röyhkeästi improvisaatioiden kautta. Kuoro, josta erillisrooleihin erkaannuttiin, oli näiden etäinen kaiku.
Mutta takaisin tähän kevääseen. Kun yleisö odottaa, antakaamme esiintyjien aloittaa. Pidän sitä tekijöiden kunnioittamisena, heihin luottamisena ja rohkaisemisena. Kun näyttämön eteen astelee ensin esittäytymään kokonaisuuden ohjaaja selityksineen, on tunnelman putoaminen väistämätön ja sen nostaminen vaatii nuorilta huomattavasti enemmän kuin suoraan aloittaminen. Tämän aistii myös vastaanottajana ja se on kuultu esiintyjienkin pohdinnoissa, koska jostain syystä tämän kaltaiseen tapaan on viime aikoina useamminkin törmännyt.
Mikäli tarvittaisiin tarkennuksia, näyttelijät selviävät siitä kyllä roolihahmoissaan. Aikuisen ohjaajan tehtävä on kannattelijan, ei yläpuolelle eikä eteen asettujan. Sallitaan nuorille mahdollisuus taiteen kosketukseen! Muun ehtii sen jälkeen. Kaikkea ei edes tarvitse eikä pidäkään selittää. Yleisö ottaa vastaan kokemusmaailmansa kautta. Ja arkifaktat ennättää lukea käsiohjelmasta.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Go hearvás eamiálbmogiid musihkkafestivála Ijahis idja-vahkkoloahppa Anáris lea duogábealde, de olmmoš váillaha miela biebmun smiehttamuša das, maid Suoma beal Sámi ovtta dehálamos kulturdáhpáhusas beasaige vásihit.
Taiteen nopean toiminnan joukkojen monitaiteellinen projekti Soiva joki tapahtui samanaikaisesti Pyhäjokimelonnan kanssa 10.–14.6.2026. Lähtöpaikkana oli Pyhäjärvi ja matka jatkui jokivarren suurimpien asutuskeskusten eli Kärsämäen, Haapaveden ja Oulaisten kautta Pyhäjoen kuntaan, missä joki laskee lopulta mereen.
”Pohjoisen kulttuurissa on tapahtumassa kulttuuri-ilmastonmuutos. Se ei tarkoita vain sitä, että tapahtumia on enemmän tai että kulttuuri leviää uusille paikoille. Jotain perustavanlaatuisempaa on muuttumassa siinä, miten ajattelemme kulttuuria, sen tekemistä ja sitä, kuka siihen osallistuu.”
Jenny Kangasvuo ymmärtää Hanna Bergholmin uusinta elokuvaa Yön lapsi paremmin kuin Helsingin Sanomien kriitikko. Joten jos luet vain yhden elokuva-arvion, lue tämä.
Kiinnostavinta ”tekoälyssä” on ehkä se, miten se haastaa meidät pohtimaan myös ihmislajin biologisen älyn luonnetta. Runoilija Timo Salo yrittää ajatella, mitä laajat kielimallit saattavat kertoa meille kielellisyydestä yleisemmin.
Ymmärtävätkö ”tekoälyksi” kutsumamme suuret kielimallit aikaa – tai ylipäätään mitään? Tuomas Mujunen pohtii esseessään olemisen perusasioita myös ihmisälyn näkökulmista.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh tuáimih tavekaaloot kuávlust já meid aalmugijkoskâsávt.
Pleässjummuš lij vueʹss sääʹm jieʹlli kulttuurärbbvuõđâst. Jeeʹres puõlvvõõǥǥ lie ouddam pleässjummša jurddjid, vuõʹjjid da äärvaid. Määŋgpeällsaž pleässjemkulttuur pelkk muttsid sääʹmhistoriast, čeäppõõzzâst, õhttsažkååʹddest da politiikkâst.
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.