
Tavallinen saksalainen professori
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
Pauliina Haasjoki: Promessa. Otava 2019.
Tunsin ennen tämän arvostelun työstämistä Pauliina Haasjoen runotuotantoa melko pintapuolisesti. Ehkä sen vuoksi koen tarpeelliseksi aloittaa teksti viittaamalla toiseen taiteenlajiin ja taiteilijaan. Helsinkiläisessä Galleria Huudossa on vielä tämän arvion kirjoittamisen aikaan esillä Kasper Muttosen näyttely Architecture of Climate Change, jossa luonnonilmiöt tai niiden vaikutelmat ovat rajautuneet ihmisen rakentamien tilojen sisään. Taiteidenvälisen tarkastelun hengessä Promessaa voisi verrata myös Kiasman Yhteiseloa-luontonäyttelyn töihin, mutta rajaan nyt tarkasteluni Muttosen teoksiin.
Promessa ei käsittele suljetun tilan kokemusta samalla tavoin, mutta teemoissa on yhtäläisyyksiä. Luonto tungetaan tai tunkeutuu tilaan, mutta toisaalta avarat, ihmisen kosketuksen jälkiä omaavat tilat täyttyvät sekä luonnon että ihmiselon vaikutelmista. Rakennusten seinissä vilahtelee maan jälki, ja kun punamekkoinen lapsi putoaa korkeaan ruohikkoon, syntyy luola, josta näkee ulos. Ollaan ehkä aivan kulttuurin ja luonnon rajalla, maa on hoitamatonta, mutta ei vielä metsässä. Luonnoneläinten ja lampaiden äänet sekoittuvat, kasteluputket vaikuttavat todellisuuteen, keinovalot ja kiiltomadot rinnastetaan, mutta samalla älyllinen epäilys hiipii kuvaan. Mikä tuottaa kiiltomadon reaktiot?
Näissä siirtymissä ja samanaikaisuuksissa on Muttosen rakennelmia vahvempi vaikutelma inhimillisestä lämmöstä – vai pitäisikö sanoa eläimellisyydestä – mutta ilman sanaan kätkeytyvää ankaruutta tai yliampuvuutta. Luontoa ei ole täysin padottu. Mahdollisuus hedelmälliseen vuorovaikutukseen on yhä olemassa. Side rakentuu samankaltaisuuksien perustalle, ehkä luonnon ja sen eliöiden kanssa jaetulle hämmennykselle, mutta vaatii herkkyyttä ja hiljentymistä.
Tämän vuoksi viittaus Muttosen teoksiin tuntuu osuvalta. Niissä luonnonympäristö näyttäytyy enää hetkittäisinä, erikoislaatuisina impressioina. Kun näkee vaikutelman veden lainehdinnasta, voi kuvitella, että jossakin oli joskus jokin merenkaltainen. Poissa on alkeellisen mutta yritteliään kommunikaation mahdollisuus. Elävään ympäristöön ei yritetä muodostaa edes kömpelön hämmentyneitä mutta sellaisenaan aivan riittäviä siteitä.
Kommunikaation mahdollisuus voidaan aina herättää uudelleen:
sinertävä, sinertävä raita puiden välissä, leikattu aukko
paperiveitsellä viilletty taivaan liuska
käännetty postiluukku
silmät pystyasennossa, kurkistus sisältä ulos
Promessan alkupuoliskon luonnon ja kulttuurin rajoja piirtävät ja murtavat tekstit ovat kauttaaltaan mestarillisia, klassisella tavalla hallittuja ja oivaltavia. Haasjoen kielessä on herkkyyttä ja ymmärtäväisyyttä, mikä tekee olosuhteiden kritiikistä epäsuoraa ja vähemmän painostavaa.
Filosofiset teemat syventyvät teoksen edetessä, mutta samalla alkupuolen vaikutelma yhtenäisyydestä hivenen murenee ja jännite katoaa hetkeksi. Pohditaan yötä, tähtiä, avaruutta, ääntä ja aineen muovattavuutta. Teemojen tasolla mikään ei ole ennenkuulumatonta, mutta hämmästelevä lähestymistapa ja pienen ja suuren tarkastelu yhtäläisellä mielenkiinnolla saa kaiken tuntumaan tuoreelta ja lievästi arvaamattomalta. Mikä mystinen ero on kastemadolla ja ameeballa, kun jälkimmäinen jakautuneena kykenee jatkamaan elämäänsä kahtena osana?
Enkelillä on kasvot taivasta kohti
ja käsivarret selkää kohti.
Hän kasvaa maasta
ja on kokonaan läsnä maanpäällisenä pilarina.
Runokuvat ovat paikoin petollisen selkeitä ja proosallisia mutta kadottavat nopeasti varmat perustansa. Miksen ole pohtinut tätä aiemmin, teos pakottaa kysymään. Miksi olen pitänyt luontosuhdetta itsestäänselvyytenä?
Maan sisään kasvavia patsaita.
Patsaat kiertyvät kuin kierrekorkit irti maasta.
Teoksen ytimenä toimii ajatus promessoinnista, jossa ruumis hävitetään tärisyttämällä (Promessassa korostetusti äänen avulla) ja ympäristöystävällisesti. Tähän teoksen nimi viittaa: kyse on lupauksesta, joka oikeuttaa paluun luonnon kiertokulkuun. Ihmiset tai ihmisen luomat esineet eivät saa täydellisesti seurata lupauksen viitoittamaa tietä.
Sulautuminen ei tarkoita pelkkää sulautumista maahan. Tietyllä tapaa kaikki on maata, avaruuteen asti. Hyvin usein Promessan teksteissä tähyillään ylös. Oma mieleni assosioi sen rajattomuuden kuvaksi, jossa suurten ja pienten prosessien samankaltaisuus hämärtää vertikaalisen liikkeen suunnan.
Yhtäaikainen vieraantuminen sekä kuolemasta että elämästä näyttäytyy Promessassa esimerkiksi nopeina siirtyminä hälytysajoneuvoista kirkon tapulin kautta ruoka-annoksiin tai kuun vaiheisiin, joista kokonaisin vain vilahtaa taivaalla. Elottomasta aineesta luodaan täydellistä, eikä elämän keskeneräisyyttä huomioida.
Kattofreskopilvien takana on piilossa kuunsirppi
joka aina aloittaa niin varovaisesti;
pyöreimmät vaiheensa se juoksee läpi.
Onko tämä poliittista runoutta? Se ei ole ensimmäinen ajatus, kun kirjan on laskenut käsistään. Vaivihkainen ja abstrakti manifesti luonnon luonnollisten prosessien puolesta se saattaa olla, sillä Haasjoelle luonnon ajatus kytkeytyy usein erilaisiin prosesseihin, joita hän ajoittain kääntelee ovelasti ympäri. Poretabletin nauttineesta ihmisestä voitaisiin louhia ylimääräisiä mineraaleja: tämänkaltaiset mielikuvat eivät ole ankaran aatteellisia mutta pakottavat ajattelemaan. Niitä ei miellä yhteiskuntakriittisiksi. Ihmetys saattaa olla ylikäytetty sana Haasjoen tekstien arvioissa, mutta vilpittömän ihmettelevä pohdinta kuvaa ilmaisua hyvin.
Ilmastonmuutokseen liittyvä katastrofinpelko ei tekstissä näy. Paikoin lukija jää odottamaan edes yksittäistä suorempaa huutoa, joka särkisi teoksen pinnan. Sitä ei tule. Samoin vaille jatkoa jää alkupuoliskon mainio eläinoikeustietoinen saarna, joka on ilmaisultaan suora mutta ei yliampuva tai yksinkertainen. Tämä ei ole välttämättä kriittinen kommentti. Mielestäni ansiokas teos on jo asettunut osaksi kirjallisuushistoriaa. Joidenkin jaksojen puolimelankolinen kokonaissävy tuo silti mieleen vallitsevan tilanteen: Onko jo myöhäistä? Toivottavasti ei, ja toisaalta ilmaisun hienovaraisuus ja omanlaisensa ylivirittyneisyys, jossa jo yhden lauseen muuttaminen voisi rikkoa jotakin, ovat Promessan keskeisiä ansioita.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Rovaniemellä maailman menoa makusteleva Väärä raha -laulaja Jaakko Laitinen palaa Kaltion kolumnistiksi välivuoden jälkeen. “Tietäjät kumminkin tietävät, että keikkapaikoilla se on hevi, joka saa talot täyteen ja kiihdyttää kaljamyynnin.”
Helsinkiläinen kirjailija odotti bussia Hailuodossa. Kirjailijaa harmitti. Hänen bussinsa olisi Oulun linja-autoasemalla vain seitsemän minuuttia ennen kuin juna lähtisi rautatieasemalta […]
Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee ensi joulukuussa kuluneeksi sata vuotta. Kajaanin kaupunginteatteri juhlistaa tätä oivalla runoiltamalla.
“Kriitikolle kasautuu siis huonosti toimenkuvaan sopivaa vastuuta, ja osa vastuusta leviää koko taidekentälle. Asiaa voi paeta älylliseen kikkailuun, mutta silloinkin olisi tehtävä selväksi, onko taiteessa kyse tietyn ryhmän erityistaidosta vai edustaako taide ensisijaisesti (joskaan ei yksinomaan) luovaa vapautta.”
“Kössi Kaatra esittää hyvin tarkkaa analyysiä köyhyyden vaikutuksesta lyhytjännitteisyyteen, suunnittelemattomuuteen, kateuteen ja monien asioiden kesken jäämiseen. Kurjuus ruokkii kurjuutta.”
“Kuka antaa ihmiselle vallan toiseen? Teoksen tarina sijoittuu menneeseen aikaan, mutta tärkeimmät teemat toistuvat ihmisen elämässä yhä: arvokas elämä, rakkaus ja kuolema.”
Pertsan ja Kilunkin ensi-ilta-ajankohtaa on siirretty jo useamman kerran. Sitäkin odotetaan teattereihin tänä keväänä. Aapo Kukko katseli elokuvan joulukuussa.
Joulukuun lehdistönäytöksessä katsottu Fucking with Nobody ei vieläkään ole päässyt esitettäväksi. Sulkutilan jälkeen elokuvateattereita odotetaan taas avattavaksi, ja ensi-iltaa kaavaillaan nyt 16.4.
“Helmi Kajaste on esikoiskirjassaan nivonut työnsä ja huvinsa elokuvia rakastavana arkkitehtinä orgaaniseksi yhdistelmäksi”, Jarkko Korpua kirjoittaa Kalevi Jäntti -palkitusta esseeteoksesta.
Helmikuussa Oulussa varmistui Sanginjoen ulkometsän laajan luonnonsuojelualueen syntyminen, kun kaupunki lahjoitti valtiolle omistamansa suojellut alueet Koneen Säätiölle myymänsä alan lisäksi.
“Koko tarkastellun periodin 1521–1809 kuva on äkikseltään niin monimutkainen kudelma, että kaaliin menevää kokonaishahmotusta siitä ei tahdo saada.”
Suomen kielen alkuperää ja kehitystä on ihmetelty pitkään. Virolaisen Valter Langin uutuusteos esittää arkeologiaa, kielitiedettä ja antropologiaa yhdistävän tarinan itämerensuomalaisten historiasta.