Runoilijan houreinen comeback

Harry Salmenniemi (s. 1983) säntäsi takaisin omalaatuisen runoutensa pariin 2020-luvun vaihteessa. Sivumäärältään runsaskokoiset Yö ja lasi (2018) sekä Kuume (2022) poikkeavat Salmenniemen kokeellisista 2010-luvun alun runokokoelmista. Runous on seestynyt ja jossain määrin jopa keskinkertaistunut, mutta Salmenniemen autobiografinen ja omaleimainen ote säilyy.

Salmenniemi julkaisi lyhyessä tahdissa vuosina 2017–2020 neljä novellikokoelmaa. Nimikkeidensä loppuosan ”ja muita novelleita” lisäksi teoksia yhdisti itseäänruoskiva kertojaminä ja kokeellinen, säännöistä vapaa novellimuoto. Paikoin itsesäälissä rypevät, paikoin hirtehiset ja päättömät tarinoinnit olivat kivalla tavalla ilakoivia ja tärähtäneitä. Novelleissa Salmenniemeä muistuttava kirjailija tuskaili apurahojen saamattomuuttaan sekä riittämättömyyttään itselleen, parisuhteeseen, yhteiskuntaan ja kirjallisuuteen. Ulkopuolinen maailma oli säälimätön, tuotti pettymyksiä tai vähintäänkin kiusaantumisen tunnetta.

Tyystin erkaantunut Salmenniemi runoudesta ei kuitenkaan ole ollut. Hän on kirjoittanut muun muassa Poesiavihkoille teoksen Absurdes Berliner tagebuch (Poesiavihkot #21, 2019). Vuoden 2018 jälkeisissä novellikokoelmissa on runomuotoiseen ilmaisuun nojaavia katkelmia ja osioita, mutta paluu runouteen löi ainakin allekirjoittaneen ällikällä. En oikein osannut enää kuvitella Harry Salmenniemeä nykyrunouden pariin.

Salmenniemi on julkaissut tälle vuodelle myös ensimmäisen romaaninsa Varjotajunta (Siltala 2023). Runoteoksien katkonaisuus on kai ollut vastapainoa pitkään kinutulle romaanikäsikirjoitukselle. Kaksi runoteosta poikkeavat toisistaan yllättävän paljon, mutta aiemmasta Salmenniemen runoudesta vieläkin enemmän.

Vuonna 2018 julkaistu Yö ja lasi pysyy vertauksissaan yön, kiven, meren ja kevään ympärillä. Vastakkainasettelutkin ovat yllätyksettömiä: hämärä kamppailee valon kanssa, köyhät ja rikkaat kamppailevat keskenään. Hieman yli 300-sivuisena teos on järkälemäinen.

Vuonna 2022 ilmestynyt Kuume pilkahtelee sentään salmenniemimaista kokeellisuutta ja on edeltäjäänsä epätraditionaalisempaa runoutta. Teos jakaantuu Yön ja lasin tavoin rajattuihin osioihin, mutta aistiharhat unettomuuden tai vaikkapa ikkunaheijasteiden kanssa luovat eheämmän kokonaisuuden. Parisataasivuinen Kuume on nimensä mukaisesti houreinen ja hallitumpi kuin Yö ja lasi.

Yö ja lasi jakaantuu yhdeksään pääkappaleseen, Kuume pelkästään viiteen. Yön ja lasin alkupään runot on otsikoitu, ja sen loppupään otsikoimattomien tekstien alkurivien kirjaaminen synnyttää kirjan sisällysluetteloon jopa satunnaisrunoutta. ”Illalla”-pääkappaleen alaiset runot tuikkivat näin: ”Illalla hangatessani hikeä iholta”; ”Illalla kysyn mitä äsken sanoin”; ”Illalla kuulen naapurien huudon”; ”En tiedä mitä runot kertovat elämästä ja kuolemasta”; ”illalla kalvava. Tunne”; ”illalla”; ”Illalla en ole siellä. Se on hahmotonta”.

Jokainen Kuumeen viidestä osiosta on oma runokokonaisuutensa, mutta sisällysluettelo luetteloi kaksisataa sivujen aloitusriviä. Näistäkin silmäily synnyttää satunnaisrunoutta, kuten ”Abstrakti”-nimisen kokonaisuuden alku osoittaa: ”Kolmesataa vuotta vanhassa kurpitsapullossa”; ”Ilta-auringossa katu kimalsi”; ”Auringon viimeisen kajon hohtaessa”; ”Jokin paloi kuin soihtu kesätaivasta vasten”; ”Pehmeät olkapäät”; ”Kädet lepäsivät helmassa”; ”Lasit särkyivät”.

Epäilen, että edellä mainitut seikat eivät ole Harry Salmenniemen tuotannon tuntien puhdasta sattumaa. Salmenniemi osaa kikkailla ja hienovaraisesti tärähdyttää luomaansa sisäismaailmaa.

Yö ja lasi on paikoin puuduttavaa luettavaa. Osa runoista poukkoilee erikoisten ja yhteensopimattomien säeparien sekamelskassa. Toisinaan – mukavan säännöllisesti tosin – Yö ja lasi yllättää hienoilla oivalluksillaan ja säkeistöpunoksillaan.

Kuume on kirkkaampi teos siinäkin mielessä, että sen kokonaisuus kantaa ja sisäismaailma on eheämpi. Kuvasto on yhteneväisempää, avoimet runoelmat poukkoilevat leppeästi. Yö ja lasi ei missään mielessä ole hutaistu, mutta sen runsaus on keskenään verraten vain liiallinen ja kiivas.

Kuumeessa saattaa jopa olla Harry Salmenniemen tuotannossa samaa muistettavuutta kuin hänen toisessa runoteoksessaan Texas, sakset (2010). Kuume on pastissi 2010-luvun Salmenniemen aihevalinnoista mutta onnistuu luomaan kuitenkin lisää harkitusti ja hallitusti.

Runokielessä Salmenniemi nojautuu mielleyhtymien verkkoon, jossa ”Yö oli pitkä ja gluteeniton / ja hän kärsi ja kääntyili siinä. / Satoi mahdollisuuksien rajoissa. / Hänen oli jatkuvasti tahdottava ja näännyttävä” (Yö ja lasi: ”Muotokuva”). Mielenterveysongelmien kanssa painitaan edelleen, mutta niitä kuvaillaan ehkä hempeämmin kuin novellitaiteen liuskoilla: ”Ruoho on tajuton. Se kääntyilee // Mielettömyyteni lienee ennenaikaista. // Ruoho, lääkitys kasvaa // ja jälleen väärä rukous kuullaan” (Yö ja lasi: ”Ruoho on tajuton”).

ovellitaiteestaan tuttu psykiatri tai psykologi on haalittu paikoin antamaan salmenniemimaista dialogia puheelle. Myös lukuohjeita annetaan molemmissa runokokoelmissa harkitusti, näin Yön ja lasin ”Oranssia”-runon viimeisissä säkeissä:

Olen toivonut muille hyvää niin usein
että jotakin mukavaa voisi tapahtua minullekin

Runon ja ihmissuhteen
loppu on aina arvoitus

Sinun täytyy tuijottaa runoa
pitkään lukemisen jälkeen

jotta voit varmasti ymmärtää
mistä kokemuksessa oli kyse

Fragmenteista muodostuvat runot Kuumeessa ovat vähäsanaisia ja riveiltään niukkaakin niukempia. Ihmisuhteita ja yksinäisyyttä kuvataan Salmenniemelle totutun raakalaismaisesti. ”Kodit”-runoelmassa Salmenniemi toteaa lakonisesti: ”Saranat pitävät ovia paikoillaan. // Ajattelen, / että ihmiset tuhoutuvat ihmissuhteissa. // Ymmärrän sen”.

Heijastuksien, varjojen ja läpileikkauksien maailmassa on jatkuvat uhan tunteet läsnä. Salmenniemi vangitsee vähin sanoin miellekuviensa uhkuvan pelon ja petollisuuden: ”Draama, että lasit putoavat. / Hän voi selittää, / kuinka täydesti pitää kiinni // kiiltää, silittää // Putoaminen vie syyskuun teeman. // Olen keltaisempi kokonaisena.” (Kuume: ”Museot”.)

Salmenniemen runous on omimillaan Kuumeen nimikkorunoelmassa. Merkityssuhteet ja metamorfoosit kimpoilevat pitkin sisäistilaa. Jonkilaisen Faustus-myytin sopimuksen kai kirjailija on tehnyt, koska ”voin olla terapeutti, voin olla potilas, voin olla tumma, asiallinen nahkasohva. Voin olla kuka hyvänsä ja tuntea mitä hyvänsä // – – // Voin olla mikä tahansa vaatekkappale terapeutin yllä, voin olla mikä tahansa vaatekappale, jota terapeutti ei suostuisi pukemaan ylleen.”

Muutamia sivuja myöhemmin faustusmainen ”se” palaa vimmallaan lunastamaan omaansa: ”Se määrittää keskipisteeni. Se liikuttaa minua. Takki päällä seison pimeässä ja odotan, että takkini loppuisi. Se on avara kuin kangas ja antaa odottaa itseään, se kääntää elämääni, se määrää elämään sitä.”

Toivon, etten ylitulkitse ”sitä” grafomanian tunteeksi. Näillä kahdella runoteoksella paikoin keskinkertaisestakin runoudesta kuitenkin pilkistää onnistuminen. Salmenniemen comeback on kiiteltävää etenkin Kuumeen osalta.