
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Harry Salmenniemi: Yö ja lasi. 400 s. Siltala 2018.
Harry Salmenniemi: Kuume. 200 s. Siltala 2022.
Harry Salmenniemi (s. 1983) säntäsi takaisin omalaatuisen runoutensa pariin 2020-luvun vaihteessa. Sivumäärältään runsaskokoiset Yö ja lasi (2018) sekä Kuume (2022) poikkeavat Salmenniemen kokeellisista 2010-luvun alun runokokoelmista. Runous on seestynyt ja jossain määrin jopa keskinkertaistunut, mutta Salmenniemen autobiografinen ja omaleimainen ote säilyy.
Salmenniemi julkaisi lyhyessä tahdissa vuosina 2017–2020 neljä novellikokoelmaa. Nimikkeidensä loppuosan ”ja muita novelleita” lisäksi teoksia yhdisti itseäänruoskiva kertojaminä ja kokeellinen, säännöistä vapaa novellimuoto. Paikoin itsesäälissä rypevät, paikoin hirtehiset ja päättömät tarinoinnit olivat kivalla tavalla ilakoivia ja tärähtäneitä. Novelleissa Salmenniemeä muistuttava kirjailija tuskaili apurahojen saamattomuuttaan sekä riittämättömyyttään itselleen, parisuhteeseen, yhteiskuntaan ja kirjallisuuteen. Ulkopuolinen maailma oli säälimätön, tuotti pettymyksiä tai vähintäänkin kiusaantumisen tunnetta.
Tyystin erkaantunut Salmenniemi runoudesta ei kuitenkaan ole ollut. Hän on kirjoittanut muun muassa Poesiavihkoille teoksen Absurdes Berliner tagebuch (Poesiavihkot #21, 2019). Vuoden 2018 jälkeisissä novellikokoelmissa on runomuotoiseen ilmaisuun nojaavia katkelmia ja osioita, mutta paluu runouteen löi ainakin allekirjoittaneen ällikällä. En oikein osannut enää kuvitella Harry Salmenniemeä nykyrunouden pariin.
Salmenniemi on julkaissut tälle vuodelle myös ensimmäisen romaaninsa Varjotajunta (Siltala 2023). Runoteoksien katkonaisuus on kai ollut vastapainoa pitkään kinutulle romaanikäsikirjoitukselle. Kaksi runoteosta poikkeavat toisistaan yllättävän paljon, mutta aiemmasta Salmenniemen runoudesta vieläkin enemmän.
Vuonna 2018 julkaistu Yö ja lasi pysyy vertauksissaan yön, kiven, meren ja kevään ympärillä. Vastakkainasettelutkin ovat yllätyksettömiä: hämärä kamppailee valon kanssa, köyhät ja rikkaat kamppailevat keskenään. Hieman yli 300-sivuisena teos on järkälemäinen.
Vuonna 2022 ilmestynyt Kuume pilkahtelee sentään salmenniemimaista kokeellisuutta ja on edeltäjäänsä epätraditionaalisempaa runoutta. Teos jakaantuu Yön ja lasin tavoin rajattuihin osioihin, mutta aistiharhat unettomuuden tai vaikkapa ikkunaheijasteiden kanssa luovat eheämmän kokonaisuuden. Parisataasivuinen Kuume on nimensä mukaisesti houreinen ja hallitumpi kuin Yö ja lasi.
Yö ja lasi jakaantuu yhdeksään pääkappaleseen, Kuume pelkästään viiteen. Yön ja lasin alkupään runot on otsikoitu, ja sen loppupään otsikoimattomien tekstien alkurivien kirjaaminen synnyttää kirjan sisällysluetteloon jopa satunnaisrunoutta. ”Illalla”-pääkappaleen alaiset runot tuikkivat näin: ”Illalla hangatessani hikeä iholta”; ”Illalla kysyn mitä äsken sanoin”; ”Illalla kuulen naapurien huudon”; ”En tiedä mitä runot kertovat elämästä ja kuolemasta”; ”illalla kalvava. Tunne”; ”illalla”; ”Illalla en ole siellä. Se on hahmotonta”.
Jokainen Kuumeen viidestä osiosta on oma runokokonaisuutensa, mutta sisällysluettelo luetteloi kaksisataa sivujen aloitusriviä. Näistäkin silmäily synnyttää satunnaisrunoutta, kuten ”Abstrakti”-nimisen kokonaisuuden alku osoittaa: ”Kolmesataa vuotta vanhassa kurpitsapullossa”; ”Ilta-auringossa katu kimalsi”; ”Auringon viimeisen kajon hohtaessa”; ”Jokin paloi kuin soihtu kesätaivasta vasten”; ”Pehmeät olkapäät”; ”Kädet lepäsivät helmassa”; ”Lasit särkyivät”.
Epäilen, että edellä mainitut seikat eivät ole Harry Salmenniemen tuotannon tuntien puhdasta sattumaa. Salmenniemi osaa kikkailla ja hienovaraisesti tärähdyttää luomaansa sisäismaailmaa.
Yö ja lasi on paikoin puuduttavaa luettavaa. Osa runoista poukkoilee erikoisten ja yhteensopimattomien säeparien sekamelskassa. Toisinaan – mukavan säännöllisesti tosin – Yö ja lasi yllättää hienoilla oivalluksillaan ja säkeistöpunoksillaan.
Kuume on kirkkaampi teos siinäkin mielessä, että sen kokonaisuus kantaa ja sisäismaailma on eheämpi. Kuvasto on yhteneväisempää, avoimet runoelmat poukkoilevat leppeästi. Yö ja lasi ei missään mielessä ole hutaistu, mutta sen runsaus on keskenään verraten vain liiallinen ja kiivas.
Kuumeessa saattaa jopa olla Harry Salmenniemen tuotannossa samaa muistettavuutta kuin hänen toisessa runoteoksessaan Texas, sakset (2010). Kuume on pastissi 2010-luvun Salmenniemen aihevalinnoista mutta onnistuu luomaan kuitenkin lisää harkitusti ja hallitusti.
Runokielessä Salmenniemi nojautuu mielleyhtymien verkkoon, jossa ”Yö oli pitkä ja gluteeniton / ja hän kärsi ja kääntyili siinä. / Satoi mahdollisuuksien rajoissa. / Hänen oli jatkuvasti tahdottava ja näännyttävä” (Yö ja lasi: ”Muotokuva”). Mielenterveysongelmien kanssa painitaan edelleen, mutta niitä kuvaillaan ehkä hempeämmin kuin novellitaiteen liuskoilla: ”Ruoho on tajuton. Se kääntyilee // Mielettömyyteni lienee ennenaikaista. // Ruoho, lääkitys kasvaa // ja jälleen väärä rukous kuullaan” (Yö ja lasi: ”Ruoho on tajuton”).
ovellitaiteestaan tuttu psykiatri tai psykologi on haalittu paikoin antamaan salmenniemimaista dialogia puheelle. Myös lukuohjeita annetaan molemmissa runokokoelmissa harkitusti, näin Yön ja lasin ”Oranssia”-runon viimeisissä säkeissä:
Olen toivonut muille hyvää niin usein
että jotakin mukavaa voisi tapahtua minullekin
Runon ja ihmissuhteen
loppu on aina arvoitus
Sinun täytyy tuijottaa runoa
pitkään lukemisen jälkeen
jotta voit varmasti ymmärtää
mistä kokemuksessa oli kyse
Fragmenteista muodostuvat runot Kuumeessa ovat vähäsanaisia ja riveiltään niukkaakin niukempia. Ihmisuhteita ja yksinäisyyttä kuvataan Salmenniemelle totutun raakalaismaisesti. ”Kodit”-runoelmassa Salmenniemi toteaa lakonisesti: ”Saranat pitävät ovia paikoillaan. // Ajattelen, / että ihmiset tuhoutuvat ihmissuhteissa. // Ymmärrän sen”.
Heijastuksien, varjojen ja läpileikkauksien maailmassa on jatkuvat uhan tunteet läsnä. Salmenniemi vangitsee vähin sanoin miellekuviensa uhkuvan pelon ja petollisuuden: ”Draama, että lasit putoavat. / Hän voi selittää, / kuinka täydesti pitää kiinni // kiiltää, silittää // Putoaminen vie syyskuun teeman. // Olen keltaisempi kokonaisena.” (Kuume: ”Museot”.)
Salmenniemen runous on omimillaan Kuumeen nimikkorunoelmassa. Merkityssuhteet ja metamorfoosit kimpoilevat pitkin sisäistilaa. Jonkilaisen Faustus-myytin sopimuksen kai kirjailija on tehnyt, koska ”voin olla terapeutti, voin olla potilas, voin olla tumma, asiallinen nahkasohva. Voin olla kuka hyvänsä ja tuntea mitä hyvänsä // – – // Voin olla mikä tahansa vaatekkappale terapeutin yllä, voin olla mikä tahansa vaatekappale, jota terapeutti ei suostuisi pukemaan ylleen.”
Muutamia sivuja myöhemmin faustusmainen ”se” palaa vimmallaan lunastamaan omaansa: ”Se määrittää keskipisteeni. Se liikuttaa minua. Takki päällä seison pimeässä ja odotan, että takkini loppuisi. Se on avara kuin kangas ja antaa odottaa itseään, se kääntää elämääni, se määrää elämään sitä.”
Toivon, etten ylitulkitse ”sitä” grafomanian tunteeksi. Näillä kahdella runoteoksella paikoin keskinkertaisestakin runoudesta kuitenkin pilkistää onnistuminen. Salmenniemen comeback on kiiteltävää etenkin Kuumeen osalta.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.
”Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?” Matti A. Kemi katseli Ilveskuiskaajan.
”Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle”, päättää Matti A. Kemi arvionsa.