Naiset nousevat sodan jälkeen

Onnen maalla (1993) lentävän lähdön uralleen saanut Markku Pölönen palaa tyylilajiin, joka nosti hänet 1990-luvun suosituimpien kotimaisten elokuvantekijöiden joukkoon. Onnen maan, Kivenpyörittäjän kylän (1995) ja Kuningasjätkän (1998) tapaan Oma maa sijoittuu maaseudulle ja menneeseen aikaan, tarjoaa draamaa, huumoria ja nostalgiaa – hieman kutakin – ja henkii kansanomaista humaaniutta.

Kehyskertomuksena on sodanjälkeinen asutustoiminta, jossa valtio hankki maata muun muassa rintamamiehille, sotainvalideille ja siirtoväelle. Asutustilalle suuntaa myös Oman maan miespäähenkilö, sodassa vammautunut Veikko (Konsta Laakso). ”Kylmälle paikalle”, umpimetsään raivattavalle tilalle hän saa emännäksi leipomon omistajan tyttären Annin (Oona Airola), jonka veli on kaatunut samassa väijytyksessä, jossa Veikko haavoittui.

Ennen yhteiselämää nuorten on ylitettävä huomattava este, luokkaero: Veikko on tukkijätkän poika ja rivisotilas, jonka mutkattomuus asettuu kontrastiksi Annin vanhempien herraskaiselle jäykkyydelle. Tämä on tietysti perinteisen populistinen draama-asetelma, mutta Pölönen tuo siihen eloa hyvillä roolisuorituksilla ja latautuneilla yksityiskohdilla, kuten sillä, että Annin isä (Antti Virmavirta) on kulttuurisuvun tyttären nainut nousukas ja upseeri, joka on järjestänyt liikekumppanin pojan pois eturintamalta.

Luokkaero muistuttaa itsestään koko tarinan ajan, mutta sitä enemmän esiin nousee naisten asema. Virmavirran erinomaisesti näyttelemä isä on koomisen autoritaarinen yksinvaltias, joka johtaa perhettä tunnekylmällä kovapintaisuudella ja komentaa naiset pois, ”kun miehet puhuu asioista”. Koomisuus syntyy miesvallan horjuvuudesta ja väistymisen merkeistä: uuden ajan airuina toimivat Anni ja hänen siskonsa, kotipiirin helläotteiset kapinalliset. Veikko saa muistutuksen perhedemokratiasta, ja isä syöstään kokonaan valtaistuimelta. Loppujaksossa isä ei ole enää edes läsnä, vaan alempiluokkaisen Veikon hyväksynnästä päättää äiti, joka on siihen asti surrut kaatunutta poikaansa hiljaa miehensä varjossa.

Naisten aseman vahvistuminen voi tuntua anakronismilta ja nykyisyyden projisoinnilta historiaan, mutta se tuo tarinaan hieman tuoreutta; Oma maa on muilta osin varsin vanhakantainen elokuva, niin tyylillisesti kuin painotuksiltaan. Klassisen jäykähkö ja sovinnainen elokuvakerronta esittää uudisraivausaiheen melko kansallisromanttisesti, kauniiden laatukuvien hengessä. Muutamat hien ja sonnan pilkahdukset tulevat tarpeeseen. Henkilöhahmoista monet kuuluvat maaseutudraamojen perinnegalleriaan, tyypillisimpinä velmun viisas karjalaisukko, kansasta vieraantuneet virkamiehet, ylireipas opettajatar ja tämän jatkuvasti päissään oleva aikamiespoika (karikatyyrimainen hahmo saa tosin syvyyttä lyhyen dramaattisen tunnustuksen myötä).

Naisten nousu muodostaa myös Oman maan dramaturgisen punaisen langan, sillä muut elementit ovat lähinnä langanpätkiä. Annin veljen kohtalon arvuuttelu, toivo tämän paluusta, veljen ottamien rintamakuvien mahdolliset paljastukset ja karjalaisukon arvoituksellisen mykkä ottopoika vihjailevat draamasta, jota ei sitten tulekaan. Asutustilan raskaat vaatimukset, opettajattaren juoppopojan katkeruus, Veikon sinänsä koskettava sairastuminen ja lankeemus seurauksineen ovat puolestaan draamanpätkiä, jotka käsitellään melko nopeasti. Asiaan liittyy se, että vuosiin 1945–1952 sijoittuva tarina tuntuu kattavan selvästi lyhemmän ajanjakson.

Lyhyiden draamanpoikasten, luontevien näyttelijäsuoritusten ja huolellisesti tyypiteltyjen roolihahmojen varassa Oma maa kuitenkin soljuu sujuvasti eteenpäin. Kun havahtuu huomaamaan, ettei tarinan intensiteetti ole ihmeemmin kasvanut, se on jo päättymässä – taidonnäyte sekin. Annin lopullinen valintatilanne tupsahtaa äkkiä eteen ja on ohi parin elementin kömpelön alleviivauksen jälkeen; loppukohtaus imeline lauluineen on selvästi huonoin hetki muutoin tasalaatuisessa elokuvassa. Ja kun Anni toteaa sodan painajaisten jääneen taakse, katsoja tajuaa, että Veikon sairaalareissua lukuun ottamatta niitä ei ole nähty.

Elokuvallisesti erikoisinta on Dmitri Šostakovitšin Valssi nro 2:n käyttö kahdessa maatilakohtauksessa. Kappale on niin leimautunut Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutin tunnusmusiikiksi, että herää ajatus tarkoituksellisesta viittauksesta tai vieraannuttamisesta. Ennakkoesityksessä Pölönen perusteli valintaa kuitenkin yksinkertaisesti epookilla.