Kuvat: Yeboyah ft. Slani ”10X”, kuvaus Tuomas Nurmi ja Arttu Järvisalo
Kuluvana vuonna juhlistetaan hiphopin viisikymppisiä. New Yorkin Bronxista 1973 alkanut hiphop-kulttuuri on levinnyt koko maailmaan ja toki myös tänä vuonna 30-vuotissynttäreitään juhlivien Oulun Musiikkivideofestivaalien ohjelmistoon.
Tänä vuonna Oulun Musiikkivideofestivaaleilla nähdään musiikkivideonäytös, joka kantaa nimeä ”Queer People in Hip Hop”. Minä ja ystäväni Paula Nousiainen olemme näytöksen kuraattoreita, ja näytöstä kootessamme olemme saaneet sukeltaa syviin soundeihin, mehukkaisiin visuaalisiin maailmoihin ja mustan queerin kulttuurin kultasuoneen. Luvassa on hottiksia, uskomattomia asuja, hellyyttä, kaihoa ja kapinaa, sekä tietysti käsittämätöntä lyyristä ja musikaalista taituruutta ja taikuruutta.
Queer-yhteisön ja hiphopin yhteinen taival on ollut vähintäänkin kivinen; hiphop niin Yhdysvalloissa kuin koti-Suomessa on surullisenkuuluisa paitsi misogyniastaan myös homo- ja transvihamielisyydestään. Usein hiphopin imagoa seuraakin toksisen maskuliinisuuden raskas varjo. Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista ja suosituimpien artistien rap-lyriikoissa vilisee paljon syrjivää sanastoa ja huumoria.
Paljon kehitystä on toki jo tapahtunut, ja nykyään muutamat räpin supertähdetkin ovat puhuneet julkisesti queeriydestään. Ongelma ei silti ole ohi tai vanhentunut, ja syrjivä ilmapiiri elää monissa hiphop-piireissä vieläkin vahvana.
On tärkeä huomioida, ettei hiphop-kulttuurin queerfobia ole kuitenkaan syntynyt tyhjiössä tai itsestään – cis- ja heteronormatiivisuus on pitkälti koloniaalinen tuote, siis tärkeä osa valkoisten eurooppalaisten aikoinaan keksimää ja levittämää väkivaltaista narratiivia ihmisyydestä. Kolonialismiin kietoutunut valkoinen ylivalta (engl. white supremacy) on suuri suunnitelmallinen sorron koneisto, jonka eri piirteitä ovat tämän hetken yhteiskunnassa muun muassa rakenteellinen rasismi, homo- ja transfobia, ableismi ja läskiviha. Valkoinen ylivalta ohjailee valtakulttuurin ihmiskuvaa, joka on kolonialismin avulla tunkeutunut myös osaksi muita kuin lähtökohtaisesti valkoisia kulttuureja. Mustaan amerikkalaiseen kulttuuriin jalkautunut queerfobia ja misogynia ovat avohaava, jota satoja vuosia jatkunut aktiivinen sorto pitää yllä.
Mikäli näin suoraviivaisesti hahmotettu yhteys kolonialismiin tuntuu radikaalilta tai dramaattiselta, on kenties syytä muistuttaa, mistä hiphop kulttuurina on kotoisin. Todella lyhyesti kerrottuna: hiphop oli alkujaan 1970-luvun Bronxissa eläneiden mustien ja ruskeiden nuorten synnyttämä kulttuuri, itseilmaisun kanava ja tapa paeta hetkellisesti köyhyyden ja poliisiväkivallan värittämää arkea. Nuoret kommentoivat ympäristöään yhteiskunnan ahtaimmista asemista, äärimmäisestä köyhyydestä ja rasismin kyllästämästä Amerikasta. Hiphop kantaa sanomaa yhteisöstä, vastarinnasta ja vallankumouksesta. Hiphopin ydin on antirasistinen, antikoloniaalinen ja kapinallinen.
Kuten 1970-luvulla, nykyäänkin hiphopin keinoin tehdään tärkeää antirasistista ja yhteiskuntakriittistä työtä. Rasismi ei ole kadonnut minnekään, ja äärioikeistolaisen politiikan nousun myötä se on vain juurtunut syvemmälle kulttuuriimme viime vuosina. Mustat ja ruskeat ihmiset joutuvat kokemaan elintilansa pienenemisen hyvin konkreettisesti, kun fasismi leviää parlamentteihin ympäri maailmaa. Tilanne on traaginen ja huolestuttava, ja vastarintaa tarvitaan akuutisti. Ihmiset ovat vaarassa, ja sen voi kuulla myös heidän musiikissaan. Hiphopia tarvitaan. Se on osa voimakasta kapinaa ja elintärkeä keino käsitellä elämää rakenteellisen väkivallan kourissa. Kolonialismin rakenteet ovat elossa ja uhkaavat vahvistua, ja siksi minunkin on tärkeää kirjoittaa niistä suoraan ja anteeksipyytelemättä.
Sitten taas – queer-kulttuuri, siinä missä hiphop, on kapinaa. Kun valtakulttuuri ja politiikka rakentuvat vastustamaan queer-kokemuksen todenmukaisuutta ja esimerkiksi transihmisten itsemääräämisoikeutta, eläminen queerissa kehossa on usein kulkemista voimakkaaseen vastavirtaan. Kun omista perusoikeuksistaan joutuu taistelemaan ja jo saavutetut oikeudet voi menettää koska vain, tarve vastarinnalle on tuntuva. Yksinkertaisesti; queer elämä on vääjäämättä kitkaista. Siispä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisöt ja kulttuuri keskittyvät pitkälti yhtäältä kapinaan ja toisaalta vapautumiseen. Hiphopilla ja queer-kulttuurilla on niin paljon yhteneviä poliittisia ja aistimellisia suuntia, ettei ole ihme, että queer hiphop on niin upeaa.
Poliittinen suunta on tosiaankin sama; sen lisäksi, että hiphop ja queeriys ovat kapinaa, ne kapinoivat samaa poliittista ja yhteiskunnallista rakennelmaa vastaan. Valkoisen ylivallan koneisto on sekä rasismin että queerfobian kehto, joten kävisi järkeen, että kapinakin tapahtuisi yhdessä. Ja niin se osittain tapahtuukin. Se kapina on kaunista ja määrätietoista ja vahvaa, ja koska se nousee palavasta tarpeesta muutokselle, se on sitkeää ja pysäyttämätöntä. Loistava kotimainen esimerkki queerista hiphopin suunnannäyttäjästä on Yeboyah, joka tekee korvaamatonta työtä muuttaakseen hiphopia yhdenvertaisemmaksi ja turvallisemmaksi kaikille – ja hän tekee sen tyylillä.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat tekijät ovat elintärkeä osa hiphopin matkaa kohti dekoloniaalista tulevaisuutta ja todellisuutta. Tekemällä tilaa itselleen yhteisön queerit jäsenet tekevät tilaa myös muille ja rakentavat uusia yhteyksiä. Heidän läsnäolonsa kyseenalaistaa syvään jumittuneita narratiiveja siitä, kuka on esimerkiksi uskottava, rakastettava, cool, arvokas tai oikeassa. Olemalla julkisesti sitä mitä ovat, queerit hiphop-aktiivit rikkovat ylisukupolvisen trauman asettamia kirouksia ja vapauttavat tulevia sukupolvia niistä. Queer hiphop on kapinaa kapinan sisällä. Se on tuplakapinaa, ja sitä tapahtuu koko ajan.
Siis, karkeasti sanottuna: tunnetuin historiankirjoitus unohtaa ja ohittaa hiphopin LGBTQIA+-tekijät. ”Queer People in Hip Hop” -näytös on meidän pyrkimyksemme kantaa kortemme kekoon ja osallistua talkoisiin kohti dekoloniaalista hiphop-historiaa. Vaikka musavideonäytös nostaa esiin räppäreitä ja supertähtiä, yhtä tärkeitä kulttuurin muutokselle ovat kaikki omissa paikallisissa yhteisöissään vaikuttavat queer-ihmiset. Tähtäämme askeleemme polulle, jota monet meitä edeltäneet ovat jo pitkään rakentaneet, polulle kohti sosiaalisesti oikeudenmukaisempaa ja queer-ystävällisempää hiphop-kulttuuria.
Vaikka paljon työtä on jo tehty hiphopin vapauttamiseksi sisäistetystä ihmisvihamielisyydestään ja koloniaalisesta ideologiasta, paljon työtä on vielä tehtävänä, niin yksilöllisellä kuin yhteisöllisellä tasolla. En itse ole suinkaan poikkeus – valkoisena ihmisenä (pois)oppiminen on ikuisuusprojekti. Keskustelu ja oppiminen jatkukoon!
OMVF eli Oulun Musiikkivideofestivaalit täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Juhlavuoden festivaalia vietetään Oulussa 24.–27.8.2023. Festivaaleihin ja niiden ohjelmaan voi tutustua osoitteessa omvf.net. Tervetuloa festareille!
”Queer people in hip hop” Valvesalissa pe 25.8. klo 14. Kaltio toimii näytöskummina sunnuntaina 27.8. Valvesalin musiikkivideonäytöksessä ”Velinen sunnuntai”.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi KaltiolleMia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Henkilödokumenttina kokonaisuus on eheä, antaa katsojalleen tilaa pohtia, eikä ole sensaatiohakuinen.” Matti A. Kemi arvioi Ari Matikaisen ohjaaman dokumenttielokuvan Tiedustelija.
Raahen Galleria Myötätuulessa syys-marraskuussa 2024 esitetty Minna Kangasmaan näyttely In Progress tekee havaintoja muutoksesta, materiaalisesta maailmasta, yhteydestä maahan, katoavaisuudesta ja ajasta.
”Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin.” Mutta mitä Tenka Issakainen löysi tästä entisen kuurojen koulun kaksi kerrosta täyttävästä teoksesta?
”Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana”, Matti A. Kemi kirjoittaa elokuvasta Sebastian.
Reijo Valta katseli perinteistä poikkeavan kotimaisen ensi-iltaelokuvan Parvet Kuopiossa. Leffa esittää paljon kysymyksiä mutta ei anna vastauksia yhteenkään.
”Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista.” Matti A. Kemi kritisoi kuitenkin Pölykolan pientä fonttia ja tiheää taittoa.
”Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi.” Juhani Rantala luki Orjuuden arvet.
”Kirja on jäntevästi rakennettu tiiviiksi tietoa täynnä olevaksi kokonaisuudeksi”, Risto Kormilainen kirjoittaa Maaria Haikolan tietoteoksesta Kämppäemäntiä ja laivakokkeja.
Syyskuun lopussa Suomussalmella kokoonnuttiin kuudensille Pakko sanoa! -festivaaleille. Matkassa yleisön puolella oli myös Veikko Leinonen, joka vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa ja kirjaili vaikutelmiaan Kaltiolle.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Kieltäydyin täysin uskomasta lukemaani ja Helsingin Sanomien taloustoimittajaa, joka sanatarkasti toisti energia-alan toimitusjohtajan innostunutta puheenvuoroa: ”Tälle […]
Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]