Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Elokuvayhtiö Komeetta: Ohjus. 115 min. K12. Ensi-ilta 2.2.2024.
Ohjaus ja käsikirjoitus Miia Tervo, kuvaus Meelis Veeremets, leikkaus Antti Reikko, lavastussuunnittelu Heather Loeffler, pukusuunnittelu Kirsi Gum, maskeeraussuunnittelu Kaire Hendrikson, äänisuunnittelu Micke Nyström, musiikki Lau Nau.
Rooleissa Oona Airola, Hannu-Pekka Björkman, Tommi Korpela, Pyry Kähkönen, Jarkko Niemi, Emma Kilpimaa, Tommi Eronen, Ona Kamu, Sakari Kuosmanen, Milka Ahlroth, Kai Lehtinen, Turkka Mastomäki, Kari Väänänen, Sanna-Kaisa Palo.
Miia Tervo täräyttää Inarijärven jäälle toisen kokopitkänsä. Ihastuttavan ensiohjauksen Auroran (2019) jälkeen ennakko-oletuksia on ilmassa, mutta ihan ei Ohjus osu maaliinsa.
Tervon toinen ohjaus on dialogirönsyisen Lappi-kuvaston jatkoa. Pääroolissa iki-ihana Oona Airola, Auroran tavoin juoppona jälleen Hannu-Pekka Björkman.
Airola esittää yksinhuoltajaa, joka ajautuu tutkimaan alkuvuoden 1985 ohjusskandaalia Inarijärven jäällä. Taustalla kuullaan Arvi Lindin uutissähkeitä tapauksen tiimoilta.
Tärähtäneeseen maisemaan sisäiskertomuksiksi on tarjolla muun muassa perheväkivaltaa ja alisteisia ihmissuhteita. Optimismia luovat ihastumiset ja päähenkilön sinnikyys selviytyä arjesta. Huumori helähtelee Auroran tavoin synkästi, mutta pilke silmäkulmassa.
Elokuvan sivuhenkilökattaus muutamine repliikkeineen on sanalla sanoen huima. Ona Kamu, Milka Ahlroth, Sanna-Kaisa Palo, Sakari Kuosmanen, Tommi Korpela ja Jarkko Niemi. Jatkeeksi hyväntuulinen kyläjuoppo Kari Väänänen istumaroolissaan. Kai Lehtinenkin kakaissee elokuvassa pelkästään yhden repliikin.
Ajankuva kasarilta ydintuhopelkoineen, puhelinkoppeineen ja lastenleluineen on virheetön. Entisenä kyypparina silmiäni häikäisevät jopa messinkiset oluthanat. Elokuvan lavastus ja vaatetus on taidonnäyte.
Jotain silti pakkasen kirkkaassa maisemassa uupuu. Tarinan juoni on nimittäin hitusen kömpelö, paikoin turhankin maalaileva. Siinä ei ole riittävästi puhtia, koska sisäiskertomuksia on liikaa ja motiiveja niukasti.
Sen sijaan kehuja elokuva ansaitsee sujuvasta ja paikoin hersyvän filosofisesta dialogitulvastaan. Kuullaanpa henkilöiden puhuvan keskenään saamea, välillä hieman yläluokkaista brittienglantiakin.
Korvalappujen kautta vuotava soundtrack on huolellinen. Ei puhkikulutettua kasaria vaan tyylikkäitä valintoja kansainväliseltä ja kotimaiselta kentältä. Elokuvan sävellyspuolesta vastaa Lau Nau. Pekko Käpin kanssa tehty yhteistyö soljuu elokuvan kasarimaisemaan kuin kintas käteen.
Tervo hyödyntää jo Aurorassa nähtyjä, hyväksihavaittuja valintoja kuvakerronnan ja leikkauksen suhteen. Rytmitys on onnistunutta ja tasapainoista. Virolais-suomalaisen työryhmän jäsenistä esille nostaisin kuvaaja Meelis Veeremetsin hämäryydellä ja kirkkaudella leikittelevän lähikuvien sarjatulen. Taustatulta tarjoaa leikkaaja Antti Reikko. Kuvakerronta on mainiota.
Dramaturgia rönsyilee. Juonen kai olisi tullut olla joko jämäkämpi tai sisäiskertomuksia olisi pitänyt syventää. Elokuva sujahtaa kummallisesti ohjuksen tavoin kertomuksistaan. Sivuhenkilöt jäävät repliikkeineen irtonaisiksi.
Elokuva on teknisesti virheetön, mutta siitä jää hiukan halju maku: keskinkertaista parempi hyvänmielen leffa, josta ilman vuolasta dialogia ei jäisi mieleen paljoa. Onneksi suvereenit näyttelijät puhkuvat elokuvaan henkeä.
Lopun melankolinen ja ahdistava perheväkivaltakohtaus on pysäyttävä, aivan samoin kuin näyttävät ja tyylikkäät lopputekstit. Nasakka lopetus onnistuu.
Loppuun latelen Lappi-kuvaston merkaatiot: joulupukki vilahtaa alussa ja lopussa, Jätkänkynttilä vilahtaa valkokankaalla noin kolmen vartin kohdalla. Varusmiesten lumipallosota on ajatuksena mukavan vinksahtanut. Rovaniemeläislähtöisen Miia Tervon Lappi-kuvasto on pakkasta myöten kirpeä ja mukavan kulmikas, elämäniloinen.
”Tapio! Rakkaus ei ole tämmöistä!” sekä ”Missä sie alat ja missä sie loput” -toteamuksista annan ison kumarruksen käsikirjoituksessa. Kuten Inarinjärven jäälle kopsahtava ohjuskaan, tämä elokuva ei ihan maaliinsa yllä, mutta aiheuttaa taatusti mukavaa värähtelyä ja ihmettelyä.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
Kesäkuun kansiteos on Oulussa asuvan performanssitaiteilija Olga Prokhorovan ”Juoppo Joogaa”.
”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.
Mustarindan kesäohjelma kuvittelee uusia tapoja ymmärtää taiteen roolia kestävämmän matkailun kontekstissa.
”Poems, dance and songs help us balance all the traumas through hope.” Lölä Florina Vlasenko interviewed Iranian-born artist Shima Salehi.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.