Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Tärkeä sanoma unohtuu höttöön
Solar Films: Risto Räppääjä ja villi kone. 76 min. Ensi-ilta 17.2.2023. S.
Ohjaus Maria Sid, käsikirjoitus Sinikka Nopola, Tiina Nopola, Emma Nopola ja Rimbo Salomaa, kuvaus Jari Mutikainen, äänisuunnittelu Olli Pärnänen, leikkaus Toni Tikkanen ja Joel Olander.
Rooleissa Otso Törmälä, Meri Lahikainen, Minka Kuustonen, Ylermi Rajamaa, Jenni Kokander.
Tunnustan heti alkuun, että odotukset Risto Räppääjä ja villi kone -elokuvaa kohtaan olivat korkealla laadukkaan lastenkirjan vuoksi. Perheessäni on luettu suosittuja Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä -kirjoja sekä keskusteltu syvällisemmästä sisällöstä, joka niistä usein löytyy. Aiempia Risto Räppääjä -leffoja on katsottu myös eri tavoilla. Villi kone on ilmestynyt kirjana jo vuonna 2006, mutta aihe on lapsiperheissä ja parisuhteissakin keskustelua herättävä edelleen. Se oli lapsen kanssa lukuvuorossa hiljattain, eli tarina kääntein oli itselläni hyvässä muistissa.
Leffan alkukohtaus, jossa yhdistyvät näyttelijäntyö, musiikki ja tanssi, on nimihenkilöä esittävän Otso Törmälän ensiesiintyminen elokuvanäyttelijänä. Laulun sanoitus alleviivaa tarinan alun, mutta erityisen onnistunut on tanssin osuus, ja niin ovat muutkin tanssia eri tavoin hyödyntävät elokuvan kohtaukset. Koreografi on tanssija ja sirkustaiteilija Saku Mäkelä. Yllätys onkin, jos hänen osaamistaan ei nähdä tulevaisuudessa enemmänkin elokuvissa osana poikkitaiteellista kokonaisuutta.
Kirjasarjasta tuttua Nelli Perhosta näyttelee tarinassa Törmälän tavoin ensi kertaa mukana oleva Meri Lahikainen. Risto ja Nelli ovat kiinnostuksen kohteiltaan edellisistä tarinoista kasvaneet erilleen, ja katsoja näkee samassa hetkessä ensimmäiset konfliktin aiheet heidän ystävyydessään, ja niinpä niistäkin pitää selvitä. Filmissä esiintyy lisäksi nosteessa olevia suosittuja näyttelijöitä, joista yksi on Putouksessa parhaillaan mukana oleva pohjoiset juuret omaava Aku ”Harri Mainos-Harri Moilanen” Sipola. Hämmentävää on, että aikuisten ammattiosaajien kuten myös pääosissa olevien Minka Kuustosen ja Ylermi Rajamaan suoritukset jäävät elokuvassa esiintyvien lasten varjoon.
Tarinaa kuljetetaan eteenpäin vuoroin dialogin ja välillä musiikin sekä tanssin avulla. Tämä vaihtelu jättää kirjassa olevia merkityksiä vähemmälle huomiolle eikä sitä välttämättä edes täysin osaa irrottaa osaksi, joissakin kohtauksissa nämä ilmiöt ovat vahvasti alleviivattuja. Henkilökohtainen suosikkihahmoni Ville Pyryn mummo on oikaistu kohtauksineen karusti pois, vaikka siinäkin koukussa olisi ollut mielenkiintoista nähdä dramaturgiset ja ohjaukselliset ratkaisut valkokankaalla. Lasten heittäytyminen tanssikohtauksiin on ilahduttavaa, ja toivoisinkin näkeväni enemmän tanssia osana elokuvakerrontaa, jos sillä saadaan vaikuttavuutta vaativassa lastenelokuva-genressäkin.
Risto Räpppääjä -elokuvien kuvakerronnassa ovat värisävyt yleensä vahvasti esillä, eikä tuoreinkaan tapaus tee tähän poikkeusta: Riston huppari on osa tutusta väripaletista ja hiukset punaiset. Muutkin hahmot ovat tuttuja jo aiemmista tarinoista, mutta heidän kohdallaan elokuva ei tuo syvyyttä lisää, mikä on harmi aikuiskatsojan kannalta.
Lapsikatsoja varmaankin kiinnittää enemmän huomiota lapsitähtiin ja aikuinen samassa elämänkaaressa oleviin viihteen tekijöihin. Elokuva on kaunis, kun taas kirja on mielestäni monisävyisempi. Loppu tehdään makuuni liian nopeassa rytmissä, ja sen ratkaisu myös tuntuu päälleliimatulta eikä valitettavasti jätä katsojan omalle pohdinnalle tilaa. Muutama minuutti lisää olisi voinut syventää kokemusta, eikä elokuva olisi tullut lapsillekaan liian pitkäksi.
Maisemia saamelaisen nykytaiteen rinteiltä
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
European Capital of Culture: Next Stop – Elections
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferian yhteisöllinen syli on avara, innostava ja lämmin
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
Yhteinen hyvä
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Mitä kulttuuripääkaupungistani halutaan kertoa ulkomaalaisille
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Keikalta keikalle, riimistä joikuun, livđestä leu’ddiin
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Kulttuurivuoden 40 ensimmäistä päivää
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Kyllä luonto puuhun ajaa
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin palkitun Rúnar Rúnarssonin vaikuttavaa taidetta
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
Unelmat ja painajaiset kohtaavat tulevaisuuden Oulussa
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Eurooppatie 75 Välimereltä Jäämerelle
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Kannessa: Ducica
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
Tasapainottelua
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
Isäsarjan loppu
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
Romaanidebyytti luo identiteetin asetukset ja alustat uudesti
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
Metsäntutkimuksen usva ja hähmä
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
Syntipukkitalous: Omelasista nykyajan politiikkaan
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
Salmenperä tutkiskelee jälleen ihmisyyttä
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.