Haluaisin ehtiä katsoa enemmän elokuvia. Tai itse asiassa kyse ei ole ehtimisestä: haluaisin saada katsottua enemmän elokuvia. Nautin elokuvien katselemisesta elokuvateatterissa ehkä enemmän kuin mistään muista taide-elämyksistä.
Tämä on asia, jota en ehkä ole tunnustanut kunnolla edes itselleni. Pidän yllä ajatusta itsestäni sivistyneenä ja kultivoituneena taiteenystävänä, joka viihtyy parhaiten teatterissa, taidenäyttelyissä tai elävän musiikin konserteissa. Tai edes kirjallisuuteen uppoutuneena. Mutta ei: pystyn päästämään irti turhista ympäröivän maailman vaateista ja poliittis-taloudellisten realiteettien huutavasta vankilasta vain antamalla valkokankaan vallata kaiken huomioni.
Tai vielä banaalimpaa: nautin television katselusta. Itkeäkseni, kokeakseni todellisia tunteita en tarvitse edes hämärän elokuvasalin yksinäisyyttä, siihen riittää tavallinen televisio ja läpikäsikirjoitettu draama. Joskus viime keväänä huomasin kyynelehtiväni aamukymmeneltä brittiläisen Sydämen asialla (Heartbeat) -sarjan äärellä, kun jakson alkukohtauksessa äitinsä pyörtymistä säikähtänyt pikkutyttö oli jäädä auton alle vaeltaessaan pimeässä hakemaan apua naapurista.
Iso osa Heartbeat-sarjan viehätyksestä ainakin itselleni on 1960–1970-lukujen musiikissa ja hyvin ja harkiten tehdyissä kappalevalinnoissa. Tuskin mainittu kohtauskaan olisi itseeni niin vaikuttanut, jos taustalla ei olisi soinut hetkeen täydellisesti sopiva Cat Stevensin kappale.
En tietenkään nyt muista, mikä se oli. Kuvittelen, että ”Lady d’Arbanville”, mutta yhtä vahvasti kuvittelen olevani väärässä.
Liike ja kuva, aika ja tila: nämä elokuvan peruselementit jäävät usein myöhemmin niiden yhteyteen esitellyn ääniraidan varjoon. Kolmekymmentä vuotta kaikki elokuvat olivat niitä, joita äänielokuvan kehittämisen jälkeen alettiin kutsua mykiksi; kolmekymmentä vuotta kuvan ja liikkeen leikki sai kehittyä omana taiteenaan. Toki elokuvia säestettiin jo aiemmin, mutta tuolloin ihmeellisyys oli vielä projisoituna kankaalla, äänettä.
Tämän lehden ilmestyessä Oulun juhlaviikkojen mykkäelokuvakonserttien sarjasta on jäljellä enää sunnuntaina 18.8. Lau Naun, Topias Tiheäsalon ja Hermanni Yli-Tepsan säestämä Tohtori Caligarin kabinetti, saksalaisen ekspressionismin merkkipaalu vuodelta 1920. Huomaan odottavani tätä kokemusta enemmän kuin osasin kuvitella sarjaa kootessani. Kuvan ja äänen sulautumisessa on jotain taianomaista, jota en ainakaan nyt tunnu osaavan selittää mitenkään järkevästi.
Elokuu on itselleni ihmeellistä aikaa. Nyt yhdeksättä kertaa vietettävät Oulun juhlaviikot raamittavat tämän ihmeellisyyden, ja kuun puolivälissä Oulun Taiteiden Yö toimii yhdenlaisena vedenjakajana tai huippukohtana. Yön lopuksi, perjantaiaamuna (16.8.) kello 5 luen James Joycen Finnegans Wake -opuksen viimeisen kappaleen ääneen Elballa, kävelen kotiin nukkumaan ja ihmettelen maailmaa. Tänä vuonna näin tapahtuu jo yhdennentoista kerran.
Sitten lepään hetken ja odottelen Caligaria sekä seuraavan viikon Musiikkivideofestivaaleja. En osaa olla huolestunut edes napajäiden sulamisesta. Huoli palaa kyllä myöhemmin. Nyt katselen elokuvia
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Mietin tätä muistoa, kun valvon yöllä ja kuuntelen koneen ääntä koivikossa. Se on ollut siellä kaksi päivää. Olemme seuranneet moton […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
