Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Jotta psykoosi täydentyisi huippuunsa
Riikka Ulanto: Neitsytlento. 104 s. Aviador 2022.
Torniossa lapsuutensa viettänyt Riikka Ulanto (s. 1982) julkasi runsaan tuotantonsa oheen vasta nyt ensimmäisen romaaninsa. Aiempi lyhytnovellikokoelma Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? (2018) viitoitti kenties tietä Neitsytlennolle: molemmissa teoksissa on vääristyneitä kertojatasoja, runsaasti viittauksia populaarimusiikkiin sekä lyyrinen kielellisyys.
Neitsytlennossa Kaisu-niminen yliopisto-opiskelijatar vajoaa euforisen tuntuiseen psykoosiin, jossa hän kokee suuren taiteilijuutensa ja tylsähköstä ulkomaailmasta vapautumisen hurman. Jotta psykoosi täydentyisi huippuunsa, Kaisu tapaa idoleitaan musiikkimaailmasta. Näihin lukeutuvat muun muassa Led Zeppelin -yhtyeen alkoholimyrkytykseen kuollut rumpali John ”Bonzo” Bonham (1948–80) sekä ranskalaisen pianomusiikin avantgardisti, myöskin suureen alkoholikulutukseen kai menehtynyt Erik Satie (1866–1925).
Musiikki on teoksessa vahvasti läsnä. Se punoo kirjaan sivujuonteita eräänlaisiksi tapeteiksi ja laajoiksi mielikuvakartoiksi. Kirja muun muassa antaa tinkimättömän kuuntelusuosituksen Blondien parhaimpaan albumiin, tarjoaa viittauksia suomalaiseen iskelmään Eino Grönistä aina Hectoriin ja uuttaa vertauksiin paljon tanssimaailman askellusta. Kaunein pohdinta on esseistinen tai novellimainen sivun mittainen kirjoitus, joka pohtii metaforisesti sellonsoittoa.
Ulannon tapa käyttää kieltä Neitsytlennossa kiehtoo. Kieli on äärimmilleen tiivistettyä, sisältää harvakseltaan edes sivulauseita ja nojaa päälauseiden muodostamiin vimmaisiin ketjuihin. Kielelliseltä rekisteriltään kirjan parhainta antia on epikriisin dialogi päähenkilön sisäiseen melskeeseen vertautuvana.
Ulannon aiemmasta tuotannosta runous paistaa läpi. Harvassa tämän ajan suomalaisessa proosassa käytetään yhtä runomuotomaista ilmaisua. Vääjämättä mieleen tuleekin Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) tai huomattavasti raskasrytmisempi Mikko Rimmisen proosatuotannon alkupää. Viikilän tavoin Ulanto säilyttää kepeyden. Toisinaan pilkutukset poistamalla ja rivitystä muuttamalla eräät tekstiainekset ovat nähtävissä myös runoina.
Lyhytproosan lainalaisuuksinkin nähden teoksen henkilögalleria on äärimmäisen niukka, jokseenkin yksiselitteinen ja päähenkilövetoinen. Minäkertojan havainnot psykoosissakin ovat teräväpiirtoisia ja nojaavat runsaaseen adjektiivien ja alluusioiden kehään:
”Naiset, jotka ovat mustanneet silmänsä, ei smokey eye -tyyliin, vaan lama-ajan tuhdeilla kauhuviivoilla, ovat vaarallisia, kuin verta haistavat hait. Hänen ihonsa on valkoinen kuin Erik Satien mieli, kuin maalilla myrkytetty maito, valkoinen rizlapaperi, hänen siniset suonensa näkyvät kakkupaperi-ihon alta…”
Kielen rytmi teoksessa on nopeaa, ajoittain jopa kaahailevaa. Taiteilijan hulluuden kuvailu ei kirjallisuudessa tietenkään ole mitenkään uutta, mutta Ulannon rytmiikalla, lyhyellä dialogivasteella ja kuvailulla tekstistä muotoutuu rivakka, hersyvä ja mielekäs jälki. Vahvemmalla sivuhenkilöstöllä olisi ehkä teokseen saatu enemmän resonointia.
Vaikkakin teos onkin nähdäkseni lyhytproosaa 104 sivullaan, myönsi Ulanto Oulun Muusajuhlien haastattelussa teoksen kirjoitusprosessin kestäneen liki kahdeksan vuotta, ”monta kustannustoimittajaa ja liian monta käsikirjoitusta”. Liekö teoksesta hioutunut ja tiivistynyt tällainen kimpale ajan myötäisesti, mutta lukukokemuksena kokonaisuudesta jää hallittu kuva. Kokeellisuuteen ei antauduta liiaksi, mutta myöskään tavanomaiseksi proosaksi tätä on turha kuvailla.
Maisemia saamelaisen nykytaiteen rinteiltä
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
European Capital of Culture: Next Stop – Elections
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferian yhteisöllinen syli on avara, innostava ja lämmin
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
Yhteinen hyvä
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Mitä kulttuuripääkaupungistani halutaan kertoa ulkomaalaisille
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Keikalta keikalle, riimistä joikuun, livđestä leu’ddiin
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Kulttuurivuoden 40 ensimmäistä päivää
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Kyllä luonto puuhun ajaa
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin palkitun Rúnar Rúnarssonin vaikuttavaa taidetta
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
Unelmat ja painajaiset kohtaavat tulevaisuuden Oulussa
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Eurooppatie 75 Välimereltä Jäämerelle
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Kannessa: Ducica
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
Tasapainottelua
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
Isäsarjan loppu
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
Romaanidebyytti luo identiteetin asetukset ja alustat uudesti
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
Metsäntutkimuksen usva ja hähmä
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
Syntipukkitalous: Omelasista nykyajan politiikkaan
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
Salmenperä tutkiskelee jälleen ihmisyyttä
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.