Haluaisin ehtiä katsoa enemmän elokuvia. Tai itse asiassa kyse ei ole ehtimisestä: haluaisin saada katsottua enemmän elokuvia. Nautin elokuvien katselemisesta elokuvateatterissa ehkä enemmän kuin mistään muista taide-elämyksistä.
Tämä on asia, jota en ehkä ole tunnustanut kunnolla edes itselleni. Pidän yllä ajatusta itsestäni sivistyneenä ja kultivoituneena taiteenystävänä, joka viihtyy parhaiten teatterissa, taidenäyttelyissä tai elävän musiikin konserteissa. Tai edes kirjallisuuteen uppoutuneena. Mutta ei: pystyn päästämään irti turhista ympäröivän maailman vaateista ja poliittis-taloudellisten realiteettien huutavasta vankilasta vain antamalla valkokankaan vallata kaiken huomioni.
Tai vielä banaalimpaa: nautin television katselusta. Itkeäkseni, kokeakseni todellisia tunteita en tarvitse edes hämärän elokuvasalin yksinäisyyttä, siihen riittää tavallinen televisio ja läpikäsikirjoitettu draama. Joskus viime keväänä huomasin kyynelehtiväni aamukymmeneltä brittiläisen Sydämen asialla (Heartbeat) -sarjan äärellä, kun jakson alkukohtauksessa äitinsä pyörtymistä säikähtänyt pikkutyttö oli jäädä auton alle vaeltaessaan pimeässä hakemaan apua naapurista.
Iso osa Heartbeat-sarjan viehätyksestä ainakin itselleni on 1960–1970-lukujen musiikissa ja hyvin ja harkiten tehdyissä kappalevalinnoissa. Tuskin mainittu kohtauskaan olisi itseeni niin vaikuttanut, jos taustalla ei olisi soinut hetkeen täydellisesti sopiva Cat Stevensin kappale.
En tietenkään nyt muista, mikä se oli. Kuvittelen, että ”Lady d’Arbanville”, mutta yhtä vahvasti kuvittelen olevani väärässä.
Liike ja kuva, aika ja tila: nämä elokuvan peruselementit jäävät usein myöhemmin niiden yhteyteen esitellyn ääniraidan varjoon. Kolmekymmentä vuotta kaikki elokuvat olivat niitä, joita äänielokuvan kehittämisen jälkeen alettiin kutsua mykiksi; kolmekymmentä vuotta kuvan ja liikkeen leikki sai kehittyä omana taiteenaan. Toki elokuvia säestettiin jo aiemmin, mutta tuolloin ihmeellisyys oli vielä projisoituna kankaalla, äänettä.
Tämän lehden ilmestyessä Oulun juhlaviikkojen mykkäelokuvakonserttien sarjasta on jäljellä enää sunnuntaina 18.8. Lau Naun, Topias Tiheäsalon ja Hermanni Yli-Tepsan säestämä Tohtori Caligarin kabinetti, saksalaisen ekspressionismin merkkipaalu vuodelta 1920. Huomaan odottavani tätä kokemusta enemmän kuin osasin kuvitella sarjaa kootessani. Kuvan ja äänen sulautumisessa on jotain taianomaista, jota en ainakaan nyt tunnu osaavan selittää mitenkään järkevästi.
Elokuu on itselleni ihmeellistä aikaa. Nyt yhdeksättä kertaa vietettävät Oulun juhlaviikot raamittavat tämän ihmeellisyyden, ja kuun puolivälissä Oulun Taiteiden Yö toimii yhdenlaisena vedenjakajana tai huippukohtana. Yön lopuksi, perjantaiaamuna (16.8.) kello 5 luen James Joycen Finnegans Wake -opuksen viimeisen kappaleen ääneen Elballa, kävelen kotiin nukkumaan ja ihmettelen maailmaa. Tänä vuonna näin tapahtuu jo yhdennentoista kerran.
Sitten lepään hetken ja odottelen Caligaria sekä seuraavan viikon Musiikkivideofestivaaleja. En osaa olla huolestunut edes napajäiden sulamisesta. Huoli palaa kyllä myöhemmin. Nyt katselen elokuvia
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Sápmelaš DJ:ide čuhcet ovdagáttut, mat buktet ovdan klubbakultuvrra čuolmmaid Sevdnjes latnja, seinniin, gáhtus ja muođuin šealgájit arvedávggi ivnnit. Lossa basso […]
Marja Helander lea okta beakkáneamos Sámi dáiddáriin sihke Suomas ja riikkaidgaskasaččat. Dán čavčča su filmmat leat mielde Muu ry galleriija joavkočájáhusas Čázevuložat […]
Sämikirjálâšvuođâst lii lamaš mielâkiddiivâš ihe, ko illá lii kiergânâm luuhâđ oovdeb kirje, ko čuávuvâš lii jo almostum. Tot lii uáli […]
Lyhyen urani aikana useat erilaiset valtaväestöön kuuluvat kulttuuritoimijat ovat pyytäneet minua yhteistyöhön siten, että olen voinut päätellä kiinnostuksen heränneen keskinkertaisen […]
”Koska vähemmistökielen kirjoitustaito on edelleen harvassa, olen ottanut enemmän vastuuta lehtikirjoitusten tuottamisesta ja niiden kielenhuollosta.” Marja-Liisa Olthuis on yliopistonlehtori ja kirjailija, mutta myös inarinsaamenkielisen Anarâš aavis -lehden toimittaja.
Sigga-Marja Magga pohti duodjin radikaalisuutta talvella 2024 Jouni S. Laitin näyttelyn avajaispuheessaan: ”Laiti pilaa yhteiskuntakritiikissään kauniin esineen”.
”Suomi ja Norja eivät ole kunnioittaneet Tenon tilanteessa saamelaisten itsemääräämisoikeutta, joka todetaan vuonna 2007 hyväksytyssä YK:n Alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä julistuksessa.” Saima Visti keskusteli Tenon lohitilanteesta Áslat Holmbergin kanssa.
”Karnevalistisen ja riehakkaan monologitulvan alle kätkeytyy havaintoja ympäröivästä sekä manifestoivaa ja voimaannuttavaa energiaa”, toteaa Matti A. Kemi Badwoman-ryhmän esityksestä Mopo – uusi kevät.
”En ole edelleenkään varma, mikä oli esityksen sanoma. Mitä opimme hullusta taistelutahdosta?” Eppu Meriö arvioi Puolangan Pessimistien kesän 2025 näytelmän Karvanoppamusikaali.
Toista kertaa syyskuussa 2025 järjestetty Pyhä Sana -festivaali esittelee sanataidetta ja musiikkia sekä keskustelee yhteiskunnallisista teemoista. Pentti Järvelin tutustui tapahtuman antiin.
”Websterin dokumentti ei luo sankaritarinoita, ei osoita syyttävää sormea. Ei saarnaa, ei tyrkytä.” Matti A. Kemi katseli Palavan maan.
”On olemassa vaihtoehtoisia tekemisen muotoja – on olemassa tila, jossa voin väittää katsojalle, että minä olen kuvassa metsästyksen haltijan turvaamana. […]
Saamelainen taide on yksi Kaltion 80-vuotisjuhlavuoden teemoista. Tässä numerossa esitellään laajasti 2020-luvun saamelaisia taiteita ja taiteilijoita, jotka toimivat pohjoiskalotin alueella […]
”Lauri-Matti Parppein esikoiselokuvassa törmäytetään klassisen musiikin jäykät säännöt ja avarat konserttisalit kokeellisen musiikin mielikuvituksellisuuteen, jota toteutetaan autotalleissa ja pienissä baareissa.” Jenny Kangasvuon arvioima Jossain on valo joka ei sammu saa juuri ensi-iltansa.
Vaikka sitä markkinoidaan Nauvoon sijoittuvana juhannusaiheisena draamana, jossa ”pilkahtelee huumori”, Elämä on juhla on pikemminkin tragediaa, josta on hankaluuksia löytää minkäänlaisia huumorin pilkahduksia. Matti A. Kemi arvioi leffan.
Katariina Lillqvist has been directing her new animation at Liminka Art School, where her script was also turned into a graphic novel in 2024. Lölä Vlasenko talked to Lillqvist and artist–teacher Tessa Astre about Roma history and creating art.
Lölä Florina Vlasenko sat down with four people of different backrounds to discuss Oulu Theatre’s play Perillä – Destination – الوصول إلى. The article is published in Finnish in print version of Kaltio.
Ján Skaličan stayed in Mustarinda artist residency in March 2025. He ruminates how the experience affected his state of mind. The Finnish translation tof the column is published in the printed Kaltio.
