Oulun teatteri: Olipa kerran kassakaappimurto – Tapaus Vietas 1971
Käsikirjoitus Mikael Niemi, ohjaus ja suomennos Fiikka Forsman, lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen, pukusuunnittelu Jaana Kurttila, äänisuunnittelu Jukka Lappalainen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho, tappelukoreografia Antti Silvennoinen.
Ensi-ilta 12.9.2020 Oulun teatterin suurella näyttämöllä.
Kunnon heist-lajityypin (suom. keikka, ryöstö) tarina kiehtoo aina. On kutkuttavaa ajatella, että olisi mahdollista punoa kokoon juoni, jolla huijataan kasinoa tai omalaatuista miljonääriä jäämättä kiinni. Oulun teatterille Mikael Niemen mainion, tositapahtumiin perustuvan tekstin on ohjannut Fiikka Forsman. Vietasissa vuonna 1971 ei puhuta heistista vaan kuppauksesta ja kasinon sijaan kohteena on suuryritys Vattenfall.
Jukka Kyllösen luoma jylhä, pohjoisen palava taivas aukeaa minimalistisen, 70-lukulaisen lavastuksen ylle. Valaistus toimii muutenkin tunnelmanluojana erinomaisesti. Ensin taustalla kuohuu digitaalinen Luulajanjoki, sitten maiseman katkaisee pato. Kaiken keskellä jököttää valtava kassakaappi. Kaapissa on viiden viikon palkkarahat yli kolmellesadalle työntekijälle. Palkanmaksua edeltävänä yönä joku ryömii toimistoparakin alle, leikkaa kaapin pohjaan reiän ja katoaa rahojen kanssa.
Ryöstöä kehystää Vanhakosken perheen kolmen sukupolven tarina kuppauksen ajoilta tähän päivään. Perheen nuorinta polvea edustaa Ida, joka etelässä opiskeltuaan palaa kotiin Pohjois-Ruotsiin. Merja Pietilä tekee raikkaan roolisuorituksen Idana ja rytmittää takaumissa ja nykyhetkessä liikkumista.
Mirjami Kukkola Idan isoäitinä ilmentää upeasti pohjoisen naisen mielenmaisemaa ja on ylivertaisen hauska. Toki tilanne- ja rytmitajua on muillakin, etenkin kun alun jäykkyydestä päästään eroon. Alussa tuntuu, että ihmisiin keskittyvä näytelmä toimisi paremmin pienellä näyttämöllä. Niemen nokkelan dialogin ja persoonallisten henkilöhahmojen varassa on paljon. Osa näyttelijöistä kuopsuttelee ajoittain porona ympäri lavaa. Porojen hienovarainen koparakoreografia naurattaa.
Ensimmäisen palkan tullen tilanne muuttuu rennommaksi ja baarikohtaus kasvaa slapstickin riemulauluksi, kunnes muuntuu Kill Bill -tyyliseksi taisteluksi. Näyttelijät venyvät huikeaan fyysiseen komiikkaan ja koko lava otetaan käyttöön. Timo Reinikan rooli isoisä Petruksena ja etenkin loppupuolen monologi on voimakas. Myös Pentti Korhosen ja Tommi Sahan yhteispeli on vertaansa vailla. Hannu Pelkonen rauhoittaa hulluttelun keskellä. Viipyilevä alku vaihtuu tiiviiseen liikkeeseen, reagointiin ja christiemäiseen jännitykseen.
Musiikki ja dialogi muodostavat kiinnostavan kontrastin, vaikkapa kun Petrus tarinoi pannukahvien keittämisestä ja taustalla soi Pink Floydin kaihoisa “If” Atom Heart Mother -levyltä. Välillä tarinan ulkopuolinen musiikki katkaisee herkän tunnelman.
Koska näytelmä sijoittuu pohjoiseen ja aikaan, jolloin alkuperäiskansojen oikeuksista ei puhuttu edes sen vertaa kuin nykyään, jännitin etukäteen, miten saamelaisten puuttuvat oikeudet tuodaan esille – ja mikä tärkeintä, eihän näytelmässä esiinny stereotyyppisiä saamelaishahmoja. Tähän Niemi ja Forsman eivät onneksi alennu. Saamelaisiin viitataan lyhyesti. Näytelmä iskee kriittisesti suuryritysten toimintaan pohjoisen luonnossa. Valitettavasti lopussa heitetään kuitenkin kevätlulla-läppää. Rotustereotypiat saisi vihdoin jättää kokonaan pois. Näytelmä on onnistunut elämys ilman niitä.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa linkin
https://youtu.be/15rXahoaBYo kautta suorana kello 13–16 sekä myöhemmin tallenteena.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Ihanan elämän jälkeen seuraava Fellinin “suuri” elokuva on vuoden 1963 8½ (Otto e mezzo). Henkilökohtaisuuden rajat ylittyvät ja teos laajenee yleiseksi ja ihmeellisen koskettavaksi.
Vuoden 1960 elokuvassa La dolce vita eli Ihana elämä hajoavat niin kommunikaatio kuin kulttuurikin; koti, luonto sekä totuus ovat tästä maailmasta poissa. Mutta tulevaisuuden mahdollisuus jää.
Kansikuvana on kajaanilaisen valokuvaaja Pekka Agarthin otos vuoden 2019 Oulujärven rock-risteilyltä. Risteilyllä esiintynyt Black Peider eli Petteri Tikkanen poseeraa höyrylaiva […]
Katselen vielä silloin tällöin televisiota. Kyllä, sitä laitetta, joka on kotona olohuoneessa jossain kirjahyllyn kulmassa tai jonkinlaisen lipaston päällä. Tarkoitan, […]
Sauna on hyvä ihmiselle. Tämä suomalaisten varsin hyvin tuntema seikka on todennettu useissa tutkimuksissa. Lämpö voi toimia myös henkisenä terapiana.
Ulkoministeriön rahoittamaan medialukutaitohankkeeseen kuuluva teos käsittelee ensisijaisesti journalismia ja sen määrittelyjä, Aki Petteri Lehtinen kirjoittaa.
JP Koskinen on ilmastonmuutosromaanissaan tiukasti ajan hermolla, Risto Kormilainen toteaa kritiikissään.
“Kuin istuisi murmanskilaisessa kapakassa kuuntelemassa uuden tuttavuuden kertomia sadunhohtoisia tarinoita, joissa on mukana ripaus syventävää analyysia”, Ville Hytönen kirjoittaa Arvo Tuomisen Putin-teoksesta.
Hamy Ramezanin ensimmäinen pitkä elokuva Ensilumi saapuu teattereihin perjantaina 16.10. Maahanmuuttotarinassa on ainesta suomalaiseksi klassikoksi.
Vuonna 1957 ensi-iltansa saaneeseen Cabirian öihin Fellini teki taustatutkimusta Rooman lähiöissä ja ilotyttöalueilla alakulttuurien asiantuntija Pier Paolo Pasolinin kanssa.
