Out of Urgency yhdistää esiintyjät ja yleisöt pohjoisen luonnon äärelle etäteknologian avulla.
Out of Urgency: TaikaBox ry, Dansinitiativet (Luulaja), Stellaris DansTeater (Hammerfest), DansFestival Barents (Hammerfest), The Second School (Arkangeli). Ohjaajat Tanja Råman ja Per Sundberg; tekninen johto John Collingswood; esiintyjät Henna Räsänen, Mikael Marklund, Jenny Schinkler, Maya Mi Samuelsen, Susanna Voyushina, Dmitri Melnikov. Ensi-ilta 5.11.2020, arvio tehty 14.11.2020 esityksestä Oulussa.
Kuva: Janne-Pekka Manninen.
Koronarajoituksien äkillinen tiukentuminen kesken esityskauden on aiheuttanut epävarmuutta kansainvälisen esityksen toteutuksen ja markkinoinnin suhteen, ja huomaankin olevani ainoa katsoja Oulun Pikisaaressa. Myös Ruotsissa ja Norjassa yleisö koostuu vain yhdestä tai parista läheisestä; ainoastaan Venäjän Arkangelissa katsomossa on reilusti ihmisiä. Tämä luo intiimin ja eksklusiivisen alkuasetelman Pikisaaren mallassaunan muutenkin tiivistunnelmaiseen miljööseen.
Esitys alkaa pandemia-aikana monelle tutuksi tulleella etäkokousnäkymällä, jossa esiintyjät tervehtivät iloisesti toisiaan omista ruuduistaan ja esittäytyvät yleisölle. Alku on samalla kurkkaus teoksen työskentelytapaan, joka on nojannut videokokousten lisäksi ahkeraan viestittelyyn Telegram-palvelun kautta. Esiintyjien lisäksi esitellään Junior: John Collingswoodin teosta varten kehittämä livetekniikkatyökalu, jolla on oma roolinsa esityksen dramaturgiassa.
Saamme tuta teknologian vallan heti alkuintrossa: ääni Venäjältä katkeaa hetkeksi ja osa puheesta jää mysteeriksi, ainakin meille Suomessa. Tästä huolimatta kohtaus soljuu eteenpäin katkokseen sen suuremmin takertumatta. Dramaturgia nojaa vahvasti valkokankaalle heijastettuun näkymään, sen jaotteluun, visuaalisiin valintoihin sekä vaihdoksiin tilasta toiseen. Tämän lisäksi katsojat ovat osa fyysistä esitystilaa, jossa tapahtuu myös koko ajan.
Esittelyjen jälkeen näkymä valkokankaalla muovautuu neljäksi pylväsmäiseksi ikkunaksi, joissa kukin esiintyjä alkaa ihmetellen katselemaan ympärilleen ja hakemaan oman liikkumistilansa rajoja. Taustalla kuuluu pirskahteleva, yksinkertainen äänimaailma, jonka tiedän pohjautuvan koronaviruksen rna-dataan. Kohtaus kuvastaa hyvin rajojen tutkimista ja ihmetystä uuden tilanteen äärellä. Seuraavaksi matkaamme esiintymislavoilta luontoon, keskelle venäläisen Dacha-siirtolapuutarhan houkuttelevaa vehreyttä. Valkokankaalle ilmestyy sanoja, joilla Susanna Voyushina ja Dmitri Melnikov alkavat leikitellä käyttäen niitä liikkeittensä moottorina. ”Work, beautiful… Why do I have to work when it’s already that beautiful?” Venäjäksi puhutut sanat ja lauseet on tekstitetty englanniksi. Runot ja sanaleikit kulkevat teoksessa mukana alusta asti ja esiintyjien omien äidinkielten annetaan kuulua ilahduttavan vapaasti.
Puutarhaviljelmiltä nousemme maan kamaralta lentoon ja lähestymme ilmateitse Tromssan edustalla sijaitsevaa saarta Karlsøyaa, joka on ollut tukikohtana Maya Mi Samuelsenin luovalle työskentelylle. Ilmakuva kaartelee ensin meren yllä ja laskeutuu lopulta hieman seuraamaan pyöräilijää, joka polkee pitkin tuskin asutun saaren karuja teitä. Taljat ja kotkan sulat tuovat luonnon osaksi Maya Min esitystilaa. Kaiken huomion varastaa kuitenkin värikkäästi maalattu tuuba, johon taiteilija ölisee ja puhuu. Tuuba kuuluu Samuelsenin edesmenneelle muusikko-isälle, jonka musiikkia kuullaan myös osana esitystä.
Huudot ”No more windmills, no more fishfarms!” protestoivat saaren omintakeista ekosysteemiä horjuttavaa teollisuutta vastaan. Voimakkaan, ympäristöaktivismia lähentelevän soolonsa loppupuolella Samuelsen ottaa käsiinsä kotkan sulat ja alkaa pyörimään ympäri, kuin sulkien avulla liidellen. Valkokangas näyttää, kuinka muut esiintyjät liittyvät liikkeeseen mukaan. Esiintyjien välistä etäisyyttä ja ruutujen rajapintoja rikotaan kontaktia hakevilla liikkeillä, uteliailla katseilla ja lavalta löytyvän rekvisiitan ”siirtelyllä” ruudusta toiseen. Sulat ja höyhenet leijuvat pöytätuulettimen luoman tuulenvireen mukana livekuvien välillä ja esitystilojen lattiaan teipatulla, jatkuvalla ”koronaviivalla” tasapainoillaan niin Oulussa kuin muissakin esityspaikoissa.
Tuuli, höyhenet ja linnut ovat toistuvia teemoja teoksessa. Viheltely ja linnunlaulu käynnistää kohtauksen, joka on omistettu siivekkäille ystävillemme. Esiintyjät imitoivat erilaisten lintujen olemusta ja liikkeitä tuoden elävästi mieleeni ikkunalaudallamme talviaamuisin talipalloa varoen lähestyvät tiaiset, niiden terävät ja nopeat päänliikkeet, valppaat katseet ja pitkäksi venyvän kaulan, jonka avulla ne kurkkivat huvittavalla tavalla kurotellen ikkunasta sisään. Samaan tyyliin tirkistelevät muut esiintyjät ruuduistaan meidän tilaamme Oulussa, jossa Henna Räsänen aloittaa lintuaiheisen soolonsa hauskasti kannon päältä ympäristöään tarkkaillen. Taikaboxin studiotilaa ei näy nyt valkokankaalla: kaikki mitä täällä tapahtuu näkyy yksinomaan meille.
Teoksen linnut muistuttavat vastuusta, joka meillä ihmiskuntana on luontoa ja eläimiä kohtaan, mutta toisaalta myös siitä vapauden tunteesta ja matkustamisen mahdollisuudesta, jotka olemme maailmanlaajuisen pandemian myötä joksikin aikaa menettäneet.
Luontoaiheet ovat kohtauksissa ja valkokankaan kuvissa vahvasti läsnä, mutta välillä liu’utaan myös abstraktimmille ilmaisun tasoille. Ruotsalaisten Jenny Schinklerin ja Mikael Marklundin duetossa kuunnellaan ja peilaillaan toisen liikkeitä, ikään kuin yhteistä kieltä etsien. Sosiaalisen vuorovaikutuksen ja ihmiskosketuksen merkitys on korostunut korona-aikana, jolloin kumpaakaan ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Yhteyden luominen ja kommunikaatio teknologian avulla etäisyyksien päähän onkin konkreettinen teema, jonka parissa esiintyjät ovat työskennelleet luomisprosessista valmiiseen esitykseen asti.
Meditatiivisen rauhallinen ja keskittynyt yleistunnelma vallitsee lähes koko teoksen läpi. Yksi kohtaus poikkeaa kuitenkin rajusti muista: voimakasta tunneilmaisua, riuhtovaa liikettä, huutoa ja oksennusrefleksinomaista yökkäilyä sisältävä pitkähkö osio johdattaa katsojan epämukavuusalueelle. Päätä ravistellaan nopeasti puolelta toiselle ja hiuksia viskotaan ympäriinsä, kunnes ne päätyvät jopa esiintyjien suuhun asti. Vellovan ja pahoinvointia simuloivan kohtauksen taustalla on vaikuttanut ajatus ilmastonmuutoksen tuomasta ahdistuksesta – ehkäpä soppaan on sekoitettu myös korona-ajan turhautumista. Esiintyjät pääsevät revittelemään ja päästelemään höyryjä ulos fyysisen terapeuttisesa kohtauksessa. Loppukevennyksenä varsinaisen esityksen loputtua kuullaan ruotsalaisyhtye Viruzin hilpeä, ajankuvaan sopiva rallatus ”Corona, Corona”, joka pyyhkii mielestä edellisen kohtauksen aiheuttamat tunnekuohut.
Out of Urgency esittelee uudenlaisen tavan kansainvälisen teoksen toteuttamiselle ja tutkii livelähetyksen dramaturgiaa usean eri esitystilan ollessa linjoilla yhtäaikaisesti. Toteutustapa kuvastaa hyvin nykyaikaa, jossa huomiokyky hyppää helposti fyysisestä tilasta kännykän tai muun laitteen ruudulle. Mielenkiintoista onkin pohtia eri tapoja, joilla katsojan huomiota ohjaillaan valkokankaalla näkyvien livelähetysten ja oman esitystilan performanssin välillä. Yllättävän usein valkokankaan tapahtumat kiehtovat fyysistä tilaa enemmän.
Esitys säilyttää kuitenkin hyvin taianomaisen ja keskittyneen tunnelmansa esitystilojen ja valkokankaalla näkyvien ruutujen moninaisuudesta huolimatta. Julkinen ja intiimi yhdistyvät ja vaihtelevat mielenkiintoisella tavalla teoksessa. Hauskan lisän tuo se, että eri maiden yleisöt näkevät toisensa esiintyjien taustalla.
Pikisaaresta loitotessani päällimmäisenä mieltäni lämmittää etäyhteyksienkin kautta muodostunut yhteisöllisyyden tuntu ja tietynlainen huojennus siitä, että kansainvälisiä taiteellisia projekteja on kuin onkin mahdollista toteuttaa poikkeustilanteissa myös liveyhteyden avulla.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.