Ville Linna (toim.): Chasing Light – The archival photographs and drawings of Paavo Tynell. Toivo publishing 2020.
Paavo Tynellin valaisimet ovat viimeisen vuosikymmenen aikana nousseet korkealle niin esteettisen ihailun kuin rahallisen arvostuksen kohteina. Esimerkiksi Hämeenkyrön kunta sai vanhaa seuraintaloa realisoidessaan Tynellin suunnittelemista juhlasalin valonlähteistä huomattavasti suuremman summan kuin koko kiinteistöstä muuten.
Jo Tynellin aktiivisina suunnittelijavuosina hänen valaisimensa olivat hinnaltaan keskiluokkaisten kotitalouksien tavoittamattomissa. Paavo Tynell (1890–1973) oli työssä taitonsa oppinut taideteollisuuden harjoittaja, jonka tuotantoa myi Oy Taito Ab. Gösta Serlachiuksen rahoituksella vuonna 1918 perustetun yrityksen tarkoitus oli toimia laaja-alaisemmin, mutta 1920-luvun lopulta valaisinjärjestelmien suunnittelu tuli sen päätoimialaksi. Suomen sähköistäminen eteni harppauksin Imatran voimalaitoksen valmistumisen jälkeen, ja lukuisat arvokkaat sisätilat tarvitsivat asianmukaisia sähkölaitteita.
Monet kuuluisat arkkitehdit – Alvar Aalto, Aarne Ervi, Jouko Ylihannu – arvostivat Tynelliä ja pyysivät tätä tekemään arvotiloihin istuvat valonlähteet. Antiikkikauppias Ville Linnan toimittama teos keskittyy esittelemään näitä tilauksesta tehtyjä valaisimia. Englanninkieliseen Chasing light -teokseen kuvamateriaali on kerätty Tynellin arkistoista, mukana on mustavalkoisia valokuvia ja Tynellin piirroksia. Linna on valikoinut teokseen merkittäviä julkisia tiloja, juhlasalien lisäksi myös ravintoloita ja hotelleja. Pohjois-Suomesta mukana on Oulujoen Pyhäkosken ja Jylhämän voimalaitosten vierastiloja sekä Hotelli Pallaksen Matkailumaja.
Eniten huomiota teoksessa saavat Tynellin omaleimaisimmat tuotokset, Lumihiutale-valaisimet. Niistä maailmalla on tätä nykyä huudettu suurimmat vasarahinnat, jopa satojatuhansia euroja. Christiesin huutokauppaluettelossa Lumihiutaletta kuvaillaan talven ylistykseksi. Ravintoloissa ja yksityisklubeilla ne ovat luoneet hienosti tunnelmaa. Näistä valaisimista Tynell sai viimeisinä vuosinaan eniten kyselyjä, mutta luottohopeaseppien jäätyä eläkkeelle hän joutui myymään ei-oota. Pronssin taidokkaan käsittelyn ammattitaito ei säilynyt Suomessa.
Kirja on klassisesti tyylikäs, ja Suomen kirjataiteen komitea valitsikin sen vuoden 2020 kauneimmaksi kirjaksi. Palkitun ulkoasun on suunnitellut Antti Valta. Teoksen pääpaino on arkistoista kerätyissä valokuvissa ja piirustuksissa. Kirjan loppuun on koottu tietoja Tynellin urasta ja tuotannosta. Kiinnostava on erityisesti listaus, johon on kirjattu sisätilat, joissa edelleen voi ihastella Tynellin valaisimia. Seuraavan kerran Kemin Merihovissa käydessä kohottakaa katsetta myös valaisimiin.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
